torstai 3. elokuuta 2017

Pressurontista takaisin vierasmökiksi!


Jokainen minua vähänkin tunteva tietää, minkälaisen numeron teen arkisesta siivouksesta ja siitä palkitsemisesta. Ei pelkästään se, että vaateläjien tai kirjalaatikoiden läpikäymiseen tarvitaan vähintään inspiraatioviinilasillinen ja radio - vaan myös se että jokaisesta imuroinnista ja pöytien pyyhkimisestä pitää saada niin sanottu somistuspalkinto. Eli asetelman tekeminen juuri oiotun tilan johonkin kolkkaan. Meditaatiohetki rasittavan siivouksen jälkeen on tärkeää.

Tänä kesänä tuo kaikki tapahtui isossa mittakaavassa Ryötönperän aitassa, joka koki varsinaisen muodonmuutoksen "Kulttuuriaitasta" takaisin vierasmökiksi. Pitää ehkä nimetä aitta uudelleen, jotta saan pitää kunnon tupaantuliaiset. Voisin ehkä järjestää nimikilpailun! Muutaman vuoden aittaa olisi voinut kutsua vaikka Pressurontiksi. Se oli liian pitkään näyttänyt maastonvihreältä mammutilta pihan perällä - jopa niin pitkään, että kun tänä vuonna pressut vihdoinkin poistettiin, huomasin että sehän onkin oikeastaan aika siro mökkinen. Aloin rakastaa aittaani uudelleen.

Tämä on siihen liittyvä reportaasi, eniten ehkä itselleni muistoksi. On myös aika kiittää kaikkia suuren työn kanssani tehneitä, jotta pääsin tähän pisteeseen kirjoittamaan tätä kaikkea ylös. Kyllä te tiedätte.

Aitta saapui tontille 1970-luvun lopulla. Tykkäsin silloin jo kulkea kumisaappaissa säästä riippumatta.

Ryötönperän hallintakauteni alkaessa vuonna 2010 en tehnyt aitassa juurikaan muuta kuin siivosin sieltä pois kaikki isovanhempieni varastoimat turhat hiirensyömät aurinkotuolitekstiilit ja sensellaiset romut. Silmään pisti kovinkin mäntyinen sävy ja aloin haaveilla raikkaammasta ilmeestä. Siltikin vieraat viihtyivät, mikä oli pääasia ja akuutteja remonttikohteita oli paljon muuallakin, joten Huvila ja huussi -henkinen urakointi sai todellakin jäädä.

Minä halusin kuntoon rantasaunan. Sen jälkeen elvytettiin ulkohuussiperinne. Polttopuidenkin tekemiseen on mennyt paljon aikaa, sillä - paikallisten ystävieni suureksi huviksi - olen ilmoittanut haluni olla niiden suhteen omavarainen. Vain yhden kerran viime syksynä olen ostanut pienen satsin klapeja, että selvittiin joululomasta ilman märkien polttopuiden kanssa tuhertamista.

Minusta oli hupaisaa kun aina kesävierailta jäi jotain aitan lipastoon, ja laputin niitä tavaroita seuraavaa vierailua varten tyyliin: "Masan sukat?" ja "Kenen hammasharja?". Lipaston laatikosta olen sittemmin heittänyt pois mm. jonkun iltapuhdepuuskassa askarteleman kruunun (lonkerotölkistä) ja lopulta myös sen nimettömän hammasharjan, ja sukatkin olen tainnut ottaa käyttöön. Minusta oli mukavaa olla sillä tavalla huomiova emäntä, että asettelin lipastoon myös vaikka pari olutta, hyttystöpseleitä ja vessapaperia, pieni minibaari lipaston päälle. Ja vieraani puolestaan olivat yleensä niin vaatimattomia, että kaikki löytyi koskemattomana heidän lähdettyään. Kuten sanottu, tavara yleensä vain lisääntyi. Vieläkin on mysteeri, keneltä on jäänyt matkahiustenkuivaaja. Se on tallessa.



Elämähän menee aika usein niin, että idyllin vastapainoksi - juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin - tulee jokin käännekohta varsin pyytämättä. Vain yksi puhelinsoitto ja kaikki voi muuttua. Ne kaikista lannistavimmilta tuntuvat - sinänsä elämänkaareen kuuluvat - muutokset vaativat melkoista asennemuokkausta, ja niin kävi myös minun aittani kanssa kun äidin ainoana lapsena jouduin yllättäen kuvataiteilijan perilliseksi. Olin hieman hukassa sen kanssa, minne varastoin hänen elämäntyönsä.

Aitasta tuli yksi "väliaikainen" varasto. Oli pakko luopua somasta vierasmökistä ja sen myötä osittain myös vaalimastani vieraanvaraisuudesta. Minulla oli nyt käsissäni ja ajateltavana paljon muuta kuin se, että onko naapurimaasta saapuville vieraille varmasti ruotsinkielisiä dekkareita aitan pirttipöydällä valmiina kukkakimpun ja kynttilöiden lisäksi. Nyt tuntuu, että olen jopa ihan eri ihminen kuin silloin sellaista stressatessani. Voi olla hyväkin niin - olen oppinut ajattelemaan, että vieraat osittain laativat viihtyvyytensä ihan itse, eikä minun tarvitse olla mikään holhoaja aikuisille ihmisille.




Alkoi vaihe, jolloin ei tehnyt mieli avata aitan ovea ollenkaan. Vaikka yritin siitäkin ottaa huumoria irti nimeämällä sen Kulttuuriaitaksi ja laatimalla suunnitelman siitä, että jos siellä joku yöpyy kesällä, niin hän saa Vuoden Taideintiaani -palkinnon, vai mikä se nyt olikaan. Tosiasiassa nauru oli kaukana välillä. Ihan kaikkea, mitä elämä eteen tuo, ei voi vaan ottaa vastaan kevyellä huvituksella. Tämä taisi olla myös aikaa, jolloin vähensin huomaamattani yhteydenpitoa niiden ihmisten kanssa, jotka neuvoivat relaamaan.

Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos ja kun energiaa menee paljon kaikenlaiseen "hallinnoimiseen", niin aina ei voi ottaa löysin rantein. Ja kyllähän kaikki tietävät, miten osaan myös rentoutua oikeasti. Aika ajoin tässä vuosien varrella olen pitänyt taukoja tauluasioista ja vastuistakin. Ihan on ollut aikaa järjestää filmifestivaaleja ja istua rannassa hiljaa. Jälkimmäistä aivan vuodenajastakin riippumatta.

Unohdin siispä sujuvasti koko aitan.




Vuodenkierrot ovat seuranneet toinen toistaan, ja kun etsin tätä muisteloreportaasia varten kuvia tietokoneen kätköistä niin olihan se ihanaa nähdä miten paljon myös huolettomia hetkiä on Ryötönperällä ollut. Niin kuin kuuluukin olla! Sehän on vapaa-ajan paikka, toistaiseksi. On ihanaa, kun saan käydä siellä ympäri vuoden. On tullut tiettyjä rituaaleja, jotka sitovat minut paikkaan yhä syvemmin.

Kun sain ystäviltäni 40-vuotislahjaksi soutuveneen, esimerkiksi. Sen peseminen kesäloman aluksi on yksi rituaali. Ei sen niin väliä, vaikka olisi mökin ikkunat ryönässä - mutta veneen pitää olla puhdas ennen ensimmäistä soutelua. Näin loppukesästä se onkin soman likainen.

Vakiintuneiden kesävieraiden oleskeluun liittyy sellaisia ääneenlausumattomia toimintoja kuin esimerkiksi mölkkyottelu Sudeetin kanssa, huussintyhjennys Puutarhaekspertin kanssa ja kaikenkaikkinen ajan varaaminen maailmanparannukseen ja saunomiseen. Vihtoa pitää saada vähintään kerran kesässä, sama koskee savustusta. Naapurin leskirouvan kanssa on jokainen vuodenaika kohdattava yhdessä viinilasin kanssa, muuten tuntuu etteivät vuodenajat ole tottakaan. Päiviteltävä sekä valon määrän vaihteluita että vedenkorkeutta, säätä ja sitä miten pimeää kaamoksessa onkaan.


Itsenäisyyspäivänä 2013 olin vielä huoleton aitan kunnon suhteen.


Onneksi olen tontilla patsastelevaa sorttia - en siis todellakaan koko ajan tee jotain, vaikka pihalla pyörinkin - niin tulee tajuttua ruusutarhan ryvettyneisyyden lisäksi myös isomman mittakaavan ylläpitohommat. Sen verran kävin välillä myös aitan liepeillä, että ymmärsin kutsua metsurin kaatamaan sen kattoon hinkanneen ja sitä sammaloittaneen ison (jalo?)kuusen. Mahtava ryske oli se, ja itse siihen liittyvää risusavottaa on vieläkin kesken. 

Olen tosin kuusenrangan kanssa harjoitellut myös moottorisahausta, joka onkin ihan suosikkihommiani maalla. Ei liity siihen taide eikä imurointi, siihen liittyy seuraavan vuodenajan huomiointi ja jatkuvuuden ajattelu. Polttopuiden teko on ehkä mielekkäin mökkityö, kun esimerkiksi syyshaikeudesta huolimatta voin ajatella sitä miten mukava on sitten talvella polttaa tulipesissä oman maan itsetehtyjä klapeja.



Maaliskuun viimeinen, 2014. Miten nopeasti aika meneekään!

Niin joo, rantasaunan ja huussin tultua valmiiksi minä purin mädäntyneen lapsuuden leikkimökkini, jonka perustuksille alettiin rakentaa kasvihuonetta. Jälleen kerran aitta rakennuksena sai jäädä:




Vaikka Kulttuuriaitan Matineapatioilla on pidetty paljon festivaalien ja viljelyskausien avajaisten leikkimielisiä juhlapuheita ja viihdytty, se merkitsi pitkään minulle kuitenkin eniten sivutyöpaikkaa. Tein samaan aikaan sekä äidin uraan liittyvää dokumentointityötä valokuvaamalla teoksia hyvässä luonnonvalossa että näyttelyitä. 

Olen käyttänyt lukuisia yksinäisiä työtunteja aitalla töitä tutkien, valikoiden ja kokonaisuuksia suunnitellen. Siirrellen maalauksia, pakaten niitä edestakaisin näyttelyitä varten. Kiroten sitä, että senkin ajan olisin voinut tehdä jotain muuta - vaikka edes niitä polttopuita tai puutarhatöitä. Tottakai minä arvostan tätä perintösivutyötäni, mutta mökkeilyn näkökulmasta olisin mielelläni välillä valinnut toisinkin kun maalle ahterini hilasin.

Monta ajanjaksoa on nähty, kun varsinainen päämökkikin oli vain läpikulku- ja nukkumapaikka, kun minä olen askaroinut perintöni parissa. Kuulostankohan katkeralta. Toivottavasti en, sillä toki taiteen kuratoiminen on myös opettavaista ja palkitsevaa. Se ei kuitenkaan ole ollut pelkästään henkistä työtä, vaan aivan fyysistä siirtelyä kuten näkyy:















Koitti filmifestivaalikesä 2014. Kävijämäärältään suurin. Minä raivasin - tai ehkä olin tehnyt sen jo edellisenä kesänä, ei voi muistaa - Kulttuuriaittaan rohkeimmille intiaanikandidaateille nukkumatilaa. Yritin viimeiseen saakka pitää päämökin tuvan yövierasvapaana alueena, vaikka sohvalle ehkä joku silloin tällöin simahtikin.

En edes halunnut ajatella, miten tyytymätön olin säälittävältä tuntuvaan järjestelyyni, mutta aittaan majoittumaan aikovat äitipuoleni ja Matrikkelitaiteilija olivat varsin tyytyväisiä ajatukseen nukkua taulujen vieressä, jahka saivat patjat ja petivaatteet lavereille.


Heinäkuun sää oli silloin yhtä vaihteleva kuin tänäkin vuonna, ja elokuvanäytöksiä rytmittivät vuoroin ukkossade ja helteessä napsuva liiterin peltikatto. Valo siivilöityi hienosti seinälautojen välistä valkokankaalle, tuli sellaisia romanttisia pölyisiä auringonsäteitä yleisön ylle. Puhumattakaan luonnonilotulituksesta illalla.

Mutta se on jäänyt mieleen myös sinä kesänä, jolloin havaittiin että aitan katto vuotaa. Festivaaliyleisö joutui töihin kun viritettiin tönön yli hätävarapressu. Minua melkein yökötti huolesta - tähän kesään saakka, että noinko on aika luopua koko aitasta. Noinko on mätä tönö minulla nyt riesanani homeisine tauluineen.

(Välihuomautuksena, että taulut eivät juurikaan olleet kastuneet ja niiden mahdolliset vauriot ovat jo ajalta, jolloin itse taiteilijan säilytysolosuhteet olivat kehnot.)



Pressu rumuudestaan huolimatta toi väliaikaista mielenrauhaa, ja jatkoin näyttelytyön ja mökkiurakoiden parissa. Perinteinen asetelmaviettini ja yritykseni ottaa rennosti näkyi myös aitan seinässä kesällä 2015. Se oli sivulohtupuhde kun rakentelin tähän mennessä suurinta esillepanoani äidin töistä naapurikuntaan kutsunäyttelyyn:





Hohhoijaa - näyttelyä tekemässä tässä...


Vuosi sitten kesällä sähköyhtiö kävi raivaamassa linjat maan alle, ja näky oli lohduton vaikka hyödyllinen. Pressuakin aitan päällä jouduttiin oikomaan jatkuvasti ja muutenkin kaikki näytti jotenkin - plääh - no ei ainakaan strömsöltä. Vietin joka päivä "kasvihuonehetken" tyydyttääkseni estetiikan kaipuuni. Tein ehkä aika paljon polttopuita kokeakseni itseni hyödylliseksi kokonaisuuden kannalta. Enkä käynyt aitassa, paitsi sivutöissä.

Sittemmin luonto toki korjasi raivuutyön jäljet ihan nätisti, ja tämän vuoden keväällä Nuoruusystävä järjesti aitan päälle niin ison pressun, etten ollut ennen nähnytkään. Festivaalijohtajan kanssa päätettiin jo talvella, että tänä vuonna jätetään filmijuhlat väliin ja korjataan sen sijaan katto. Olen onnekas, että minulla on päättäväisiä ihmisiä ympärillä - sillä ihan kaikkeen en mitenkään pysty itse, vaikka mielestäni paljon osaankin.

Toki jos olisin oikein rikas, olisin teettänyt aitan katon ammattilaisilla jo kauan sitten.




Sitten tuli tämä vuosi ja oma hieman piileskellyt päättäväisyyteni muuttui sopivaksi toiminnantarmoksi ja suorastaan kylmänlaskelmoivaksi itsekkyydeksi sen suhteen, että miten toivon loppuelämäni mökkeilyn menevän. Aitta oli saatava kuntoon ja takaisin vierasmökkikäyttöön. Käytin keväällä ison osan aikaa päämökin raivaamiseen, jotta saan hukkatilaa (mm. käyttämättömän sähkösaunan) hyödynnettyä tauluja varten.

Kesäkuun irtolomaviikkoani en halunnut kokonaan tuhrata tähän projektiin, sillä piti saada myös nauttia kesästä ja kirjoittaa vaikka lauluja, tehdä fiilistelyvideoita ja seurata lintuja. Yhden ainoan päivän aikana sain aitan lähestulkoon tyhjäksi tulevaa remonttia silmällä pitäen. Naapurin leskirouva olisi halunnut olla avuksi, mutta koska taiteeseen liittyvä homma on sellaista ettei siinä minua oikein kukaan voi auttaa - niin hän tyytyi ihanasti kantamaan minulle välipalaleipiä ja kitkemään voikukkia tontiltani. 

Kannoin varmaan ainakin sata erikokoista taulua paikasta A paikkaan B, ja kun Nuoruusystävä poikkesi illalla käymään, olin kuulemma näyttänyt väsyneemmältä kuin koskaan pää riipuksissa portaalla. Oikeasti olin myös helpottunut, sillä olin rankannut varastoistani pois vaurioituneita ja keskeneräisiä äidin töitä. Tunsin luissani, että sain siihen pilvenreunalta hyväksynnän, vaikka toimenpiteeni on niittänyt kunnioituksen lisäksi myös kritiikkiä.

Kuva ei sovi heikkohermoiselle taiteenystävälle:




Ja vihdoin! 💚 Festivaalijohtajan ja Puutarhaekspertin saavuttua Ryötönperälle, kattoremontti saattoi alkaa. Minua alkoi jännittää, että kuinka mätä aitta onkaan. Olin varautunut pahimpaan, ainakin niin luulin. Nuoruusystävän tikkaat lainassa, mitäpä tekisinkään ilman maaseutuystävieni naapuriapua. Aika onnekas olen. Tässä kohdassa huoletti, ettei vaan ala sattua onnettomuuksia:




Ja tässä kohdassa oli varsin historiallista, varmaan tuntui peltityypistä höpsöltä kun minä tätäkin dokumentoin. Ilman eri pyyntöä olen valmis mainostamaan kyseistä yritystä, mitä parhain palvelu! Kiitos, Tuurin Peltikeskus! Hinnat kohdallaan ja kotiinkuljetus ainakin Ryötönperälle.







Meillä oli etukäteen sovittu työnjako. Minä kun en ulkokatolla osaisi kuitenkaan mitään tehdä, miesväki hoiti sitä - niin olin juoksutyttönä ja Puutarhaekspertti ilmoitti toimivansa catering-ihmisenä sillä ehdolla että sai möyriä kasvimaallani, jolle en tänä vuonna ollutkaan viljellyt mitään. (Ilokseni sieltä löytyi kuitenkin elinvoimaista piparjuurta, maa-artisokkaa ja lipstikka, ruohosipulista nyt puhumattakaan.)

Koska juoksutyttönä oleminen voi hetkittäin olla pitkästyttävää - ei koko ajan tarvita jotain katollakaan, niin pyörin sisällä aitassa ihailemassa tyhjennystyöni jälkiä. Irroittelin salaa ikkunalistaa ja hinkkailin seiniä puhtaaksi maalaustyötä varten, jonka olin ajatellut hoitaa ehkä syksyllä. Koska odotellessa ei tavallaan ole kiire, niin se oli radion soidessa jotenkin rentouttavaa poistaa mm. teini-ikäni julisteiden sinitarrajälkiä hirsistä. Irroittaa naula sieltä ja toinen täältä.

Etenkin kun olin hyvällä tuulella sen tiedon jälkeen, että katto olikin villoja myöten kuiva eikä siis tarvinnut repiä mitään pois testilautoja enempää. Olin ilmoittanut miesväelle, että huutakaa sitten kun tarvitsette. Katolta ja pihalta kuului välillä vitsikäs "Sitten!" - hain aina minkä milloinkin sorkkaraudan, repimävälineen tai juuriharjan tai autoin tikkaiden ja (jumalattoman painavilta tuntuvien) peltien siirtelyssä, ja jatkoin sisätilatarkasteluani. Radiostakin katkesi antenni, korjasin sitä teipillä - yllättävän harvoin meni kunnolla hermo kun se lakkasi toimimasta ja piti korjata uudelleen.


Muistin, että minullahan on mökissä sisällä vähän remonttimaalia... Että jos vaikka vähän testaisin. Hups - kuinkas yhtäkkiä kävikään, minut sai melkein käskeä saunaan, syömään ja nukkumaan, niin innoissani olin:



Olin päättänyt, että taulujen ehdoilla ei enää mennä, mutta pari mökillä varastoitavaa suurinta oli pakko jättää aittaan. Voi olla, että siirrän nekin vielä jonnekin, ostakaa tai lainatkaa pois, ystävät!

Voisin kirjoittaa vuolaasti lukuisista välivaiheista, minkä olisinkin mökillä halunnut tehdä mutta kun ei tietokoneella istuminen siellä houkuttanut yhtään. Kävin facebookissakin ehkä kerran viikossa samalla kun piti poiketa nettipankissa toteamassa budjetin olevan suurinpiirtein kohdillaan. Silloin kun on niin sanottu apinanraivo päällä, sitä maalaa ihan hulluna. Minullahan - hehe - taiteilijan tyttärenä kyllä pensseli pysyy kädessä.

Vaan kun seuraava aamu koitti ja olisi pitänyt taas kiivetä tikkaille ja sisäkaton toisen puolikkaan pariin - niin huojunta läheni fobian tunnetta. Sen verran olen sittenkin kaupunkilainen ja surkastunut, ettei sitä kahta päivää peräkkäin pysty maalamaan korkeaa kattoa. Aivan poikki kaikki lihakset. Luovutin, ja vaikka satoi vettä, menin vaan rantaan kalastamaan. Miesväki sai lukea Korkeajännityksiä minun vippaillessani virveliä ja tyhjentäessäni mieltäni seuraavaa remonttiepisodia varten.

Aiemmin kesällä oli selkeä mielikuva siitä, mitkä ylimääräisistä huonekaluista siirrän aittaan. Koko visio meni uusiksi. Koska sinne ideoitiin parvi, minun ehdotuksestani vinoon:

Liiteristä löytyi vanhoja polttopuiksi tarkoitettuja kirveenvarsia. Minä (!) keksin että niistä saa hyvän kaiteen.





Vaikka en aina olekaan parhaimmillani toteutuspuolella, niin onhan se palkitsevaa kun puolen päivän parvitikaspohdinnan jälkeen minun ehdotukseni hyväksytään, esimerkiksi. Liiterissä vain tiellä olleet keskinkertaislaatuiset pirttikalusteet (aikoinaan siis aittaan tarkoitetut) saivat uuden elämän portaina nukkumaparvelle, jonka värimaailmaa en ole vielä päättänyt.

Jotenkin se parvi vielä pitää käsitellä, mutta haluaisin jättää näkyviin sen(kin) miten patjanaluslaudat ovat uusiokäyttöä ja vain muutama puutavara piti ostaa. Joka tapauksessa jopa patjat on hankittu, joten siellä voi jo nukkua! Muutamaa viilausta vaille enää, siis sellaista että vieras saa kännykän laturiin parvella ynnä muuta pientä. Ajatella, että saan nyt kirjoittaa tämän! Näyttää teille tämän!

Pieni asia ihmiskunnalle, iso minulle. Jälleen yksi käännekohta "ruhtinattaruuteni" aikakaudella Ryötönperällä. Tein minä avaimenperiäkin välipuhteina, ja sensellaista - mutta esittelen niitä sitten kun on syys ja piperryksille jää tilaa suurilta linjoilta.


Lattiaan sain kaipailemani maalaistalonharmaan - ja noihin "portaisiin", kuten näette. Ensi vuonna ehkä mökinkin lattiaan sama väri - jos jaksaa. Tai sitten vaan kirjoitan lauluja vuoden, tai novelleja tai romaania. Tai kalastan. Tai luen. Tai viljelen. Tai, tai, tai.. 

Oli ihana päästä sisustusvaiheeseen. Siis se kuuluisa somistuspalkinto! Sain päivän kulumaan siihen. Verhopohdinta. Vanhat laudeliinat. Ikkunat tulevat menemään vielä uusiksi, mutta se on ensi vuonna. Aittaan tarvitaan avattavat ikkunat 40-vuotta vanhojen tuhraantuneiden lämpölasien tilalle. Kirjahylly - vihreä vanha hyllylauta liiteristä. Kirjat - Peppi Pitkätossu ja Tuntematon sotilas sekä Tuulen viemää. Saariston lapset. Isän vanhat veneen tikkaat seinää vasten. Retro jalkalamppu äidin työhuoneelta. 

Jos vain kunnolla jaksaa, asioilla on taipumus löytää paikkansa. Armotonta perikunnan puusohvien siirtelyä - saatte erillisreportaasin siitä, mitä se päämökissä tarkoittaa. Mutta aitassa alkaa näyttää vähitellen hyvältä - voitte palata myös tämän reportaasin alkukuvaan, jos haluatte.

Syntyi muutama motto. "Sitä mitä ei Ryötönperältä löydy, sitä ei tarvita." 

Uuden ostaminen - paitsi ihan pakosta - tuntuu turhalta, vaikken mikään ekohippi olekaan. On vaan liikaa tavaraa, ja niistä voi oikein hyvin innovoida kaikenlaista.

Sama pätee ajankäyttöön. Ei saa mökillä ajaa itseään piippuun, vaikken koskaan olekaan ollut niin lihaksista kipeä kuin tänä kesänä. Täytyy viettää välipäiviäkin.

Eli: Jottei totuus unohtuisi - on kerrottava, että pidin tietenkin tikkakisapäiviä ja opiskelin kalastusta. Etenkin jälkimmäisestä tekisi mieli kertoa vaikka mitä! Mutta palaan siihen myöhemmin, ehkä. Tässä kuitenkin todistusaineistoa:





Niin, ja kävin minä tietenkin kaupungissa välillä lepuuttamassa lihaksia ja katsomassa peiliin. Piti nyppiä vähän kulmakarvoja ja laittaa ripsiväriä. Kuten alkukesällä kerroin, meillä on perhejuhlien kesä, ristiäiset vielä tulossa. Isäni puolelta pikkusiskoni olivat järjestäneet ohjelmaa. Uusi neito meidän klaaniimme syntyi 4.7 (pesin silloin venettä ilta-auringossa puhelimen äänet täysillä, itku kurkussa odottaen uutista Naistenklinikalta) ja 22.7 sain olla apukaasona toisen pikkusiskon häissä, joissa ensimmäinen työtehtäväni oli kumminkin tämä:

Lohdutin ruokaa odottavaa nuorisoa.

Ei tarvitse tunnetta ehkä kuvailla sen enempää, kuva kertonee kaiken tyytyväisyyden. Vaikka olenkin vähän haikea loman loputtua, niin on aika paljon vielä edessäkin. Lisää mökkikalastusta viikon päästä. Perheen uuteen nuorisoon tutustumista! Apulaisen koiran kanssa askaroimista, arkeakin ja työkavereiden tapaamista. Elokuun pehmeitä öitä. 

Olisi vielä vaikka mitä löpistävää! Kiitos jos ja kun jaksoit lukea tänne saakka. Koitan palata pian.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Olen oppinut uutta taas!


Hyvää juhannuksen jälkeistä aikaa, mun blogikaverit! Tänään ihan kuulkaa tuli aamulla sellainen olo, että tekee mieli tulla kirjoittelemaan muistiinpanoja tänne parin viime kuukauden ajalta. Etten vaan unohda, mitä tähän elämänvaiheeseen on kuulunut. Kohta alkaa taas uusi aikakausi, kun viikon päästä pääsen lomalle. Pidin jo yhden irtoviikon, johon mahtui kaikenlaista, mutta nyt - on jännät paikat. Nuorin pikkusiskoni synnyttää hetkellä millä hyvänsä esikoisensa, ja minä klaanin vanhimpana hermoilen hieman kohtuuttomastikin. 

Toivottavasti se pieni tyttö ehtii syntyä ennen kuin lähden viikon päästä mökille.

Tästä on tulossa vähän sellainen perhejuhlien kesä. Toinen pikkusisko menee heinäkuussa naimisiin! Meillä oli kaksi viikkoa sitten polttarit, ja oli ihanaa miten puistossa ohikulkijat jäivät ihailemaan piknikkiämme ja hyvää tunnelmaa. Toivottivat onnea morsiamelle, mikä aiheutti sen että oikeasti tuli sellainen realismi että tosiaan - tämä on toteutumassa, saadaan perheeseen pitkästä aikaa häät! Minä saan niissä juhlissa kai aika paljon tehtäviä, koska tällä nuorimmaisella on silloin vauva kainalossa ja minä olen käytännössä ainoa oikeasti joutilas auttelija. Tuleekohan minulla siellä juhlissa tärkeä sierainilme, hehe.

Aion laittaa pilkkumekon, jonka ostin kevättalvella kirpparilta. Se on ihana. Maksoi 4,80€. Istuu kuin hansikas, paitsi ehkä vähän löpsöttää selästä.


Polttareiden jälkeisenä aamuna oli lähtö mökille. Tunsin itseni aika vanhaksi, kun pikkuisen puhallutti... Mutta kyllä se sitten kannatti, kun tepastelin Ryötönperällä jo puolilta päivin! Naapurin leskirouva oli iloinen kun saavuin. Hän ei oikein ole saanut nukuttua sen jälkeen, kun mökilleni keväällä murtauduttiin. Kyllä - sellainenkin draama on tässä ollut. Nuoruusystävä sen rikoksen havaitsi kun kävi lintuja bongaamassa meidän rannassa. 

Minä olen aika onnekas, kun vältyin traumalta. Naapuri ja ystävä siivosivat rikoksen jäljet - lasinsirut. Ikkunat ja kaikki oli korjattu, kun itse menin paikalle. Heihin tapahtuma jätti jäljet, ja on puhuttu jopa että minun pitäisi virittää tielle puomi ja alkaa laittaa ovia lukkoon. Minä suhtaudun siihen murtoyritykseen tilastollisella järjellä. Että olihan se ajan kysymys, tavallaan. Ja nyt sitten ei ehkä enää minun elinkaareni aikana samaa tapahdu. Yhtään en pelkää mökillä, vaikka olisin yksin. Naapuri hoitaa sen hermoilupuolen, mikä ei tietenkään ole kivaa. Hän on ottanut neuvostani vaarin ja pitää edesmenneen isännän isoja kumisaappaita ulkoportaalla ikään kuin sen merkkinä, että talossa olisi mies.

Meidän pitäisi ottaa koiria! 

Ai niin - minullahan kyllä jo tavallaan on. Olen saanut kokea, miten minulla on jokin luontainen auktoriteetti suhteessa teini-ikäiseen rottweileriin. Apulaisella nimittäin on nykyään sellainen! Kun se kymmenkuinen poikakoira tulee meille kylään, niin hän pussaa minua - eli mummia - nenään hieman arasti. Ja tottelee viittomakielisiä "käskyjäni" istua ja antaa tassua. Ja on ihan pöljänä hämillään kun otan suusta pois sinne epäsopivia asioita. Muille yrittää känkkäröidä. Sitten kun minun 19 ja 17-vuotiaista kissoista aika jättää, voin alkaa pitää koiraa itselläni välillä. 

Doorikset tosin porskuttavat niin pirteästi vielä, että voipi ottaa aikaa ennen kuin minun oikea koiraelämäni alkaa.

Miehen tekemään pönttöön on kotiutunut kirjosieppoperhe!

Alunperin talvella kun olin varannut irtoviikkomökkiloman, niin olin laskenut että ehdin olla puolitoista viikkoa maalla. Loma typistyi kuitenkin polttareiden ja kummitytön insinööri(!)valmistujaisten takia neljään ja puoleen päivään. Tuli kiireen tuntu. Mutta olin aika tehokas! Olen kuulkaa tyhjentänyt aitan äidin tauluista niin, että heinäkuussa voidaan tehdä kattoremontti ja laittaa se tönö takaisin vierasmökiksi. Perhejuhlien lisäksi tästä tulee siis työleirikesä.

Olen ollut niin kyllästynyt siihen, että joka paikka on tauluvarastona. Se on taiteilijan tyttären kohtalo. Oli aika vapauttavaa, kun siivosin teokset pois aitasta ja ihan poltin vaurioituneita tauluja roviolla. Keväällä kun pidin näyttelyn - niin suuri osa teoksista jäi galleriaan myyntikokoelmiin. Galleristi lupasi, että sen verran ainakin myy, että minä saan aitan kattokorjauksen budjetin kasaan. Ja näin on tapahtunut! Vielä jos jotain menisi kaupaksi, niin saisin somistusmateriaalitkin, eli punamullat ja maalit. Taide maksaa onneksi joskus itsensä takaisin.

Tänä vuonna jätetään Ryötönperän filmifestivaalit väliin. Sinänsä harmi, mutta nyt ei ole viikkoa ylimääräistä aikaa. Olen ärsyttänyt läheisiäni kitisemällä jo siitä, että kohta on taas elokuu ja syksy. Olen kyllä hyvissä käsissä, kun kaikki oikein käskevät minua rauhoittumaan ja olemaan stressaamatta. 

Suunnittelin, että voisin kyllä yrittää lomalla vähän lukea kirjojakin. Opetella päiväunitavan. Koska herään mökillä niin aikaisin, että kesäillat menevät hukkaan kun nukahdan liian aikaisin. Saas nähdä, onnistunko.

...Ja minun pönttöni päälle päätti muuttaa rastas. Itse pöntössä asuu ampiaisia. Hmm..
Aion lomalla ehkä myös opiskella kalastusta. Teenköhän teille sitten kalastusvideon! Nimittäin - tsadaa - olen alkanut opiskella videoiden tekoa. Ajatus syntyi sekä työperäisistä että laulujen tekemiseen liittyvistä syistä. Olen töissä hieman tiedotusvastuussa, ja nykyaikaan kuuluu myös liikkuva kuva. Ja lauluhommeleiden takia ajattelin opetella valmiiksi tekniikan, kun tulee ensimmäinen musiikkivideon aika. 

Siihen mitään ulkopuolisia oteta, kun minulla on kuitenkin voimakkaat mielipiteet siitä, miltä minkäkin laulun videon kuuluu näyttää. Itse teen.

Miehellä oli aikamoista kärsimystä kun aloin harjoitella iMovieta. Hirveä melske, kiroaminen ja huuto - enkä ottanut ohjeita vastaan, vaan piti saada oppia ihan itse. Aivan kakaratouhua ja jalanpolkemista. Musiikin siirron kanssa oli ongelmia - kun tein Apulaisen lahjabiisiin videon. Sen tein vain rähjäromanttisista mustavalkoisista valokuvista. Mutta, kyllä ihminen oppii jos tarpeeksi haluaa. Osaan jopa konvertoida (!) äänitallenteen mp3-muotoon! Työpaikan muusikko sen minulle opetti. Ihan mahtava tunne, kun on taas oppinut uutta!

Bändikaverilta ei kuitenkaan ole lupaa vielä julkiseen levitykseen, joten jäätte ilman lauluelämystä. Toistaiseksi, toivon. Ehkä loppuvuodesta saadaan se levyllinen materiaaliamme sellaiseen kasaan - valmiiksi - että voidaan jo jakaakin jotain. Minä olen aika ylpeä siitä, mitä ollaan saatu runsaan puolen vuoden aikana aikaiseksi. Seuraava tavoitteemme tosiaan on viimeistellä työt. Senkin tulisi tapahtua loman aikana ja sitten elokuun illoissa. Meillä on bändikaverin kanssa sellaiset puhelahjat kummallakin, että vaatii aina pieniä ponnisteluja tehdä "töitä".

Aina kun nähdään, niin enemmän paranee maailma kuin laulut. 

Lähipiirini on aivan tuskastunut liian pitkiin videoihini. Perheenjäsenet joutuvat niitä katsomaan, koska haluan esitellä leikkausteknisiä taitojani. On vähän sellainen tilanne, että minulla itselläni on hauskinta videoiden kanssa. Aikaavieväähän se on. Ensin virittää iPad jotenkin hyvään asentoon ja alkaa sitten pälättää ja tehdä. Minusta ei ikinä tule - eikä ole tavoitteenakaan - oikeaa videobloggaria, koska haluan jättää filmeihini myös niitä epäonnistumisiani, joiden kautta opin uutta.

Poraamista ja kankaiden kanssa askarointia. Hieman parodista strömsötä. Niin hauskaa, uskotte varmaan!

Nyt osaan tekniikkaa riittävän hyvin, että jos joskus tosiaan haluaisin vakavasti (miten tylsältä kuulostaakaan) tehdä jotain videohommelia, niin ainakin osaan. Mutta mielelläni pidän sen vain harrastuksena ja uutena itseilmaisun kanavana. On se ihmeellistä, että olen vuoden sisällä opetellut kirjoittamaan lauluja ja tekemään elokuvia! Jos saan elää vanhaksi, niin mitä kaikkea vieä tässä elämässä ehdinkään oppia.

Mökillä varustauduin kylmään heinäkuuhun pesemällä villasukkia. Hankin myös naapurin leskirouvalle lisää lankoja syksysukkia varten. Saan sellaiset heinänruskeat pitkävartiset valkoisilla raidoilla. On kamalaa ajatella, että syksykin taas tulee, mutta jos siihen varautuu polttopuita tekemällä ja sukkia tilaamalla, niin meneehän se varmaan sitten taas. 

Laitan teille nyt muutaman videoni - ei tarvitse katsoa! Ensimmäisenä raskaana olevalle pikkusiskolleni viihdykkeeksi tekemäni Making of juhannustoivotuskuvasta. Tein taannoin huvikseni ironisen elokuvan siitä, kuinka paljon ihminen näkee vaivaa hienon instagram-kuvan luomiseen. Se ei ole enää julkisessa näkyvyydessä. Sain Apulaiselta ja hänen siskoltaan upean viinikarahvin ja lasit lahjatuliaisena Etelä-Afrikasta, ja jaoin niistä kuvan instaan. Niin siitä operaatiosta tein myös filmin. Pikkusiskoni ilmoitti, että haluaa lisää sellaisia. Niinpä tein tämän seuraavan perjantaina yövuorojen jälkeen, ruotsia hölpötän siinä, koska sisarukseni ovat kaksikielisiä:


Mies sanoi, että saattaa tulla Syyslaulun tekijänoikeudet vastaan. Tuleekohan sakkoja, hehe. Pyysin tänä aamuna whatsappissa bändikaveria tekemään minulle taustamusiikkia videoita varten, koska iTunesin ilmaiset ovat aika kamalia - kuten kohta kuulette, jos satutte katsomaan tuoliaskarteluani. Tuolivideo on kymmenminuuttinen ja aivan liian pitkä siis. Mutta tekeminen oli hauskinta:


Puhumattakaan naulakon askartelusta lomallani mökillä. Sen videon kanssa opin, että youtubessa on vartin raja. Leikkasin videon 14,59 minuutin mittaiseksi. Huvitti ihan älyttömästi, kun onnistuin. Mutta on kuulemma aika puuduttavaa katseltavaa - niin että en loukkaannu, vaikka ette nyt näihin ylipäätään käyttäisi aikaa. Jospa vaan iloitsette kanssani siitä, että osaan nyt tällaistakin. Poraamisen lisäksi. Vielä riittää opeteltavaa kyllä senkin työn kanssa. Seuraavaksi aion kuitenkin alkaa opiskella kuviosahan käyttöä. Teen ehkä psykedeelisiä linnunpönttöjä ampiaisille!

Älkää sitten jaelko näitä filmejäni minnekään, ihan ovat vain teitä varten, jos haluatte nähdä mitä olen tehnyt. Oikein odotan että viikon päästä aamuvuorojen jälkeen pääsen mökille tekemään ja oppimaan lisää! Palaan linjoille taas sitten. Mukavia päiviä teille, ystävät!


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Olen palannut.


Kas, sehän onkin jo kevät. Osaankohan minä enää päiväkirjaa kirjoittaakaan. Viimeiset puoli vuotta olen käyttänyt lyyrisiä aivolohkojani kuulkaa laulujen tekemiseen. Ei sillä, että olisin musiikkia opiskellut - tai no - kyllä sitäkin on vähän ollut pakko. Heviä kuunnella ja sillä tavalla. Bluesiinkin perehdyin youtubessa ja kirjoitin säätiedotuksen Helsingistä. Kevyttä sadetta oli siinä biisissä. Sekin on vielä kesken. Joululomalla etsin C-soinnun sähkökitarasta. Sen hämärästi muistin ajoilta, jolloin oli isän kitara lainassa ja luulin oppivani soittamaan.

Vaan ei ole kitarointi minun lajini, eikä kärsivällisyys riitä nuotteihin. Ei edes siihen ryhtiin, jota soittimen kanssa harrastamiseen pitäisi olla. Korkeintaan huuliharppuihin riittää ponnistelun taitoni, ja siihenkin vasta parin viinilasillisen jälkeen. Siinä hetkessä, jossa minun soittokärsivällisyyteni alkaa, perheen hermo menee. Niin, että olen keskittynyt lähinnä korvanapeilla kuunteluun ja kirjoitteluun - kauhean vaikea olla mölisemättä mukana. Onneksi on vuorotyö, niin voin toteuttaa itseäni silloin kun muilla on virka-aika.

Kyllä on ollut virkistävää. Koomistakin, jos sattuu sellainen aamu että päässä soi oma biisi.

En minä silti ole vanhojakaan harrastuksiani unohtanut. Yhtälailla olen pihalla kuin ennenkin. Paitsi ehkä lukeminen on vähän jäänyt taka-alalle, mikä onkin suuri synti jos meinaa olla (rock)lyyrikko. Koska vain toisia lukemalla voi itsekin oppia lisää. Apinoida alitajuisesti. On siis alettava lukea uudelleen. Koko luonnon lepokauden olen minäkin ollut iltaisin niin väsynyt, että ihan on riittänyt pari sivua mitä tahansa, ja uni on tullut.

Aamuöisin olen heräillyt miettimään palkkatyön murheita ja muita arkihuolia. Niitä riittää, ja siksikin on ollut kiva kadota pohtimaan riimejä, upottamaan tarinan kaarta laulun sanoihin, kokoamaan sanomaa kertosäkeeseen ja sitten sähköpostittamaan tuotoksen maalle Musikanttiystävälle. Lauseeni ovat pääsääntöisesti liian pitkiä, kuulemma. Ja sitten menee moni kohta uusiksi. Olen oppinut typistämään!


Ensimmäiset laulunsanani kirjoitin melkein oksennus suussa, kun kesäloma oli loppu ja Strömsö ohi. Siinä ei enää kukaan koputtanut oveen, hyi. Ahdistusta on kätevä purkaa runoiluun, näköjään. Ajatella, että lomakausi onkin taas edessä! Olemme selvinneet jälleen yhdestä talvesta. Aika menee nopeasti kun muotoilee sen kulkua säkeistöihin. Kirjoitin syksyllä yhteen biisiin pitkät pötköt kumisaappaista ja juurilleen palaamisesta, englanniksi oikein - vaikeaa. Se oli kyllä alunperin vähän niin kuin tilaustyö, mutta kummasti meni läpi minun sanastoni siitä, miten talo oli tyhjä ja saappaita olisi tehnyt mieli pistää jalkaan ja lähteä takaisin sinne missä haluaisi koko ajan olla.

Ajattelin sitä kirjoittaessani mökkiä tietenkin. Teen sanoja enimmäkseen "etänä" täällä kaupungissa, ja Ryötönperällä keskityn polttopuihin sekä pihahommiin. Ei siellä malta näppäimistön ääressä istua, kun pitää saunaakin lämmittää ja vesiä kantaa. Kun ollaan pidetty siellä biisintekosessioita, niin minua on pitänyt melkein komentaa keskittymään. Koska maalla ovat mielessä tekemättömät mökkityöt.

Minulla oli pitkään joka saakelin biisissä myös tulipesä. Niitä oli pakko alkaa ottaa pois - paitsi kävi sekin mielessä, että jos tekisi takka- ja kiuasaiheisen levyn. Sen nimihän voisi olla vaikka Tulet. Hieno kaksoismerkitys! Vai onkohan Lauri Tähkä tehnyt sellaisen jo. Pitääpä tutkia. Nuotion ja kokonkin sinne voisi kirjoittaa. Roskienpolttotynnyrin ja savustuspöntön. Tulipalon, jonka vuoksi lapsuuteni vanhan torpan tilalla seisoo se rippikoulukesänäni rakennettu hirsimökki.

Mutta ei. Siihen en vielä mennyt. Lokakuun koitettua siirryin muistelemaan ruosteista katiskaa. Sitä, miten isovanhempani riitelivät veneessä ja kiukun saattoi nähdä jo pelkästä niskasta. Tuulikin kävi luoteesta. Se osuu pahasti mökkirantaan. Hirveän hyvin rimmasi katiska ja niska. Ei ole siitäkään biisistä tullut vielä valmista. Aihoita oikeiksi lauluiksi on ihan totta jo ainakin levyllinen.

Ehkä yhden elämäni hauskimmista kohdista koin, kun tein hevimusiikkilauluun kertosäkeen, jossa ajetaan takaa moottorisahan kanssa. No sitten tuli marraskuu, ja piti alkaa miettiä joululahjoja. Päätettiin bändikaverin kanssa tehdä Apulaiselle laulu. Apulainen seurasi koko syksyn sivusta kun kirjoitin, ja kun minusta ei varsinaisesti saanut seuraa niin hän alkoi kirjoitella itsekin. Pidettiin tyttöjen kesken sunnuntaisin sanoitusleirejä - ja vaikeinta minulle sitten oli salaa kirjoittaa niitä sanoja siinä vieressä lahjabiisiin. Laulussa varpusta pyydettiin kirjoittamaan lisää kirjeitä. Musikanttiystävä oikein äänitti biisin, poltti levylle, ja minä tein elämäni ensimmäisen levynkannenkin! 

Löysin Photoshopista sellaisen levynkansijutskan, ja meinasi tulla perheriita kun mies opetti minua käyttämään sitä.

Ikinä en ole nähnyt niin liikuttavaa joululahjan vastaanottoa kuin viime aattona. Apulainen istui, kuunteli, itki ja sitten hihkui ettei koskaan ole saanut keltään mitään niin hienoa. Silloin tunsin onnistuneeni ja laitoin viestiä mökkijärven toiselle puolelle että se hetki olisi pitänyt koko bändin kokea yhdessä, koska minä "lyyrikkona" olin tehnyt todellakin vain yhden pienen työosuuden kokonaisuudesta.

Levynkansikuva
Oli meillä joululaulukin työn alla, mutta sen viimeistely jäi tälle vuodelle. Musikanttiystävän vaimo oli alkanut itkeä ensimmäisistä lähettämistäni sanoista, joissa ei todellakaan oltu hempeässä lumisateessa eikä rekiretkellä. Vähän surullinen on se laulu, mutta kaikki päättyy hyvin - tietenkin, koska oli joululaulu. Sen piti alunperin olla yhteiskuntakriittisempi, mutta kun loisteputkista ja jouluaaton viimeisestä bussista oli niin tympeää kirjoittaa. 

Päädyin folioon ja omenaan.

Varastaakohan joku nyt nämä minun nokkelat ideani, kun niistä tällä tavalla avoimesti kerron. Se on ensi jouluna Heikki Salolla foliolla kuorrutettu omena radioaalloilla ja Pauli Hanhiniemellä kumisaapas revennyt katiskaan jo ennen juhannusta. Tuomari Nurmiolla moottorisaha kuumana luoteistuulessa, ja jos Junnu Vainio olisi elossa, niin eikö siellä jo varpusella olisi sulkakynä nokassa. Hehe. Tästä on tullut kuulkaa mitä antoisin harrastus! Ihan rikastumaan ei vielä päästä, kun bändistä kumpikaan ei halua esiintyä - eli artisti puuttuu. Mutta enpä olisi uskonut, että näin keski-ikäisenä "elämän ehtoopuolella" sitä vielä keksii biisinikkaroinnin.

Laulut ovat aika paljon mielessä - palkkatyö vähän rajoittaa niiden kirjoittelua, vaikka eihän sitä nyt koko ajan muutenkaan voisi runosorvin ääressä olla. Nyt meillä on työn alla aika rankka biisi, joka on ihan viime aikoina vasta nytkähtänyt eteenpäin. On pitänyt opetella uudenlaista kirjoittamistekniikkaa kun kirjoittaa aiheesta, josta ei niin paljon ole itsellä kokemusta. Sitä meillä nimitetään keskeneräisyystekniikaksi. Aihe aiheutti sellaisen lukon, että olikin hyvä palata tänne suorastaan päiväkirjan ääreen vetreyttämään näppäinsormia. Mikä voi olla hyväkin, sillä olen taas täällä, rakkaat blogiystävät!

Laitoin teille nyt huvikseni kuvituskuviksi hyllyprojektiani mökiltä. Vanhasta kaapista syntyi alahylly. Että jos joku kaipaa mökkikuulumisia minun laululöpineideni sijasta.


Jos vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että laulujen tekeminen on unta ja jopa turhaa, niin on tämä omalla laillaan myös konkretisoitunut. Menin loppuvuodesta Sudeettisavolaisen kanssa Tallinnaan, ja sillä reissulla tuli puheeksi että bändi tarvitsisi oikeastaan basson. 

( -- Suora leikkaus -- )

Minä kannan bassokitaraa seljässäni ihan kamalan tärkeänä, kun sellainen ostettiin Sudeetin kaverilta. Se oli ihana helmenvalkoinen, jota minä rämpytin kotona ennen maalle vientiä. Ihan kuin olisin ymmärtänytkin soittamisesta jotain. Lähinnä käskin miestä ja Apulaista ottamaan valokuvia siitäkin historiallisesta hetkestä. Tovin minä ajattelin, että jos opettelisinkin sen soittamisen, mutta sitten näin itseni sellaisena Muppet Show -tyyppisenä hippihahmona ja luovuin ajatuksesta. Se on lyyrikon pysyttävä lestissään.

Kyllä en mitenkään pieteetillä hionut, ihan vaan liiteriliat pois.

Seuraavaksi alkoi se bändikaverin vahvistinkitinä. Siitä minä en varsinaisesti ymmärtänyt mitään ennen kuin nettitorilta ostettu kolmenkymmenenkilon möhkäle saapui kotipihaani. Ihmeellinen laite! Siihen liittyy vielä sellainen tarina, että yhtäkkiä kaukaiseksi jäänyt - nyttemmin taas läheisempi - sukulaismies sen meiltä haki ja toimitti Etelä-Pohjanmaalle. Semmoinen sattuma oli se, että saisin siitä seitsemän sivua päiväkirjaa, jos sille päälle sattuisin.

Sittemmin bändin vahvistinbudjetista ylijääneellä viihderahastolla on kuulemma hankittu joku antiikkisärkijä. Minä huolestuin viinibudjetista, mutta koska minä olen ainoa, joka punkusta tykkää, niin en kai voi vaatia että soittopeleistä jää sellaiseen yli.

Minähän ostin Ryötönperälle myös nuottitelineen jouluksi. Lidlistä heräteostona. Pääsin melkein joulutunnelmaan, kun salakuljetin sen ensin kotiin ja sitten mökille. Se oli lahja miehelle, joka on myös saanut vähän kitarointi-intoa tässä bändin prosesseja seuratessaan. Näyttää niin kuin uskottavalta nykyään koko tupa, musiikkimielessä. Kun sinne on viety kaupungista yksi kitarakin. 

Niin ja särkijästä tuli mieleen - nyt mennään kyllä ihan toiseen aiheeseen - että minä otin pari viikkoa sitten kevään ensimmäiset saunavedet järvestä mökillä! Kevät on ollut myöhässä. Hakkasin rautakangella jäähän kuopan, johon tulvi kirkasta vettä aina sillä välin kun vein ämpärillisen saunaan. Jäin vakavissani miettimään, että miksi jäävesi on kirkasta mutta kesällä järvivesi ruskeaa. Siitäkin saisi laulun. 

Nyt viime viikon mökkireissulla rantajään kuoppa oli helposti hakattavissa ihan oikeaksi avannoksi, mutta pikkuisen vaaralliselta se jo tuntui - mennä tepastelemaan jäälle. Ensi kerralla saan varmaan jo vedet rantakiveltä, parin-kolmen viikon päästä.

Puhuin taannoin kuulemma hienosti vesilintujen kuolemasta. Että "luonto korjaa". Nyt ollaan tultu näköjään siihen vaiheeseen, että ei voi arkisintakaan asiaa käydä läpi ilman että siitä tulee mieleen runo. Tavallaan - ei ihan huono saldo tälle talvelle! Vaikka eihän linnun kuolema ole tällaiselle kaupunkilaiselle koskaan arkinen asia. Yritin varmaan olla jotenkin maanläheinen ymmärtäjä. Pitäähän haukkojen ja kotkienkin syödä, halusin ajatella. Lintujahan ne ovat nekin.

Paljon olisi havaintoja kerrottavana kaiken lauluhomman lisäksi. Minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että tämänkin päiväkirjan historiassa niin moni asia on vuodenkiertojen mukana tullut kerrattua. Olisi aika uudistua tahi jättää koko touhu. Kirjoittavana ihmisenä ei tekisi mieli antaa jälkimmäiselle periksi.

Nyt viimeisimmän mökkireissun saldoon kuului kirja(hylly)projekti, tosiaan. Liiteriin säästämäni vanhat ikkunalaudat saivat uuden elämän. Minusta on kyllä kiva vähän nikkaroida. Samalla aivoissa voi raksuttaa joku biisikin.




Ruma kuva tuli salamalla, mutta yläkertani on niin synkkä.



Kyllä siellä nyt kelpaa lyyrikon istuskella ja toisten runoja lukea. Tämä onkin tällä hetkellä mökin yläkerran ainoa siisti nurkka. Vielä on kirjalaatikoita ja muuta ympäriinsä perattavana.
Niin, että en minä varmaan tätä päiväkirjaa sittenkään lopullisesti jätä. Pitäähän sitä näköjään saada yleisöä tekemisilleen, mikä ei minusta ole niinkään turhamainen piirre - vaan inhimillinen. Jos jatkan blogia, saatan innostua valokuvaamisestakin uudelleen. Tai sitten saattaa käydä niin, että kitisen teille luomisen tuskaani laulujen suhteen.

Kestättekohän te?

Aikamoista itsekästä löpinäähän tämä on aina ennenkin ollut, eipä silti. Minulla on suunnitelmia. Ryötönperällä pitää saada tänä kesänä aitan remontti ainakin alkuun. Katto on vuotanut jo pari vuotta ja koko pikkumökki on ollut äidin kuoleman jälkeen tauluvarastona. Haluan sen takaisin ehjäksi ja vierasmökkikäyttöön. Hitsi, kun olisin aktiivisempi ja mediaseksikkäämpi bloggari niin hankkisin jonkin yritysyhteistyön siihen. Paikalliselta K-Raudalta materiaalit. Tai Tuurista. Jos en meinaa saada projektia alkuun, niin piiskaattehan minua aitan pariin, ystävät!


Minä viihdyn yhä vähemmän kaupungissa. Vaikka täällä onkin rakkaita ihmisiä, niin itse tarjonta merkitsee harmittavan vähän. En minä missään teattereissa tai brunsseilla jaksa juoksennella. Rakkaat tulevat mukaan mökille. Puhuin tänään töissä yhden nuorison edustajan kanssa pitkään ja syvällisesti elämänkaaren vaiheista. Hänellä on kehityspsykologian kurssi lukiossa menossa. Kysyin, että mitä minun ikäisistäni sanotaan. Tässä iässä sitä kuulemma ihminen alkaa tietää kuka on ja mitä haluaa. Hänen iässään vielä etsitään. Pohditaan, peilataan.

Tykkään kyllä tästä(kin) vaiheesta. Moni ystäväni - osa teistä blogikavereistakin - on tehnyt viime vuosina suuria ratkaisuja elämänsä suhteen. Arvostan. Minä mietin. Olen vähän vellihousu ehkä vaihtaakseni alaa, liian velkainen jättääkseni palkkatyön. Mutta näköjään sen verran lapsenmielisyyttä on jäljellä, että kehtaan opetella laulujen anatomiaa ja melko tosissani istua vuorokausitolkulla miettimässä jotain säettä, säkeistöä, kertaavaa korvamatoa. Vaikka kukaan ei niitä koskaan kuulisi tai lukisi.

Niin tekisi mieli paljastaa pari herkullisinta riimiä, mutta siihen minulla ei ole lupaa. Tekisi mieli vähän elvistellä, mutta ei. Olen ikävöinyt teitä, blogiystävät! Toivon että palaan pian linjoille. Tuntui niin hyvältä, kun muutama teistä laittoi kadottuani viestiä - että missä minä olen, onko kaikki hyvin. Vaikken minä mitään dramaattista taukoa ajatellut pitää, enkä ollut suunnitellut hiljaisuutta. Sellainen vain tuli.

Ihan hyvä vapaus.

Oli aika tehdä mökille uusi avaimenperä. Entinen oli narukerä. (Huomatkaa riimi :) )

maanantai 26. syyskuuta 2016

Yhdessä lähdettiin yhdeltä.

 
Voi herranjestas, mikä operaatio oli päästä tähän kirjoittelemaan! Oikein aamulla täällä kotona sängyssä hekumoin, että kun minulla on tänään vielä toipumispäivä huimasta Nuoruustapaamisviikonlopusta mökillä - talo tyhjänä ja omaa aikaa - niin kirjoitan koko aamun ja sitten menen pihahommiin. No. Kännykkä oli mykkänä, ensin sen kanssa tusvaamista että sain takaisin toimimaan. Joku latauspulma. Sitten oli whatsapp tiltissä, ja sitä lataamaan. Sitten piti kertoa Nuoruusryhmälle siellä kummitustarina viikonlopulta, koska kuulin sen eilen vasta paluumatkalla junassa. Sitten piti ilmoittaa joka puolelle, että olenkin taas puhelimen päässä. Olin hätäpäissäni ehtinyt facebookin ja sähköpostin kautta raportoida teknisistä ongelmistani ainakin kymmenelle ihmiselle.

No sitten laukkuja purkamaan ja tietokoneen ääreen. Kas - sen laturi oli jäänyt mökille. Akku alkoi näyttää tyhjää. Sitten taas kännykän varteen ja tiedustelua lähipiiriltä, onko kellään lainata ylimääräistä laturia antiikkiseen mäkkikoneeseeni. Onneksi sellainen on nyt tiedossa, niin ei koko Facebookia tarvinnut hälyttää kaappeja penkomaan. Sitten paniikissa siirsin puhelimen kautta kännykkäkuvia tänne blogiohjelmaan, mutta nehän nyt menivät miten sattuu.

Ja koska kirjoitan tätä nyt Apulaisen aparaatilla (senkin käyttöönotto vaati oman aikansa ja parit viestit), niin kuvien järjestelyssä on niin iso homma, että saatte katsoa niitä nyt epäloogisissa rykelmissä. Eipä silti, en minä tällä Ryötönperän reissulla kovin montaa esittelykelpoista kuvaa edes ottanut. Kunhan räpsin ja piinasin Nuoruusryhmän whatsapp-ketjua mökillä heitä siellä pari päivää yksin odotellessani. Varmaan tähän mennessä tosi kiinnostava raportti, tämä!

Nyt on jo Nuoruusystävä hakenut mökiltäni laturin postittaakseen sen, jos saan korvaavan vain lyhytaikaiseen lainaan. Samalla hän laittoi verkkoa puuhellan piippuun pihalle, koska hellassa oli räpistellyt talitiainen. Lisäksi korjasi talteen terassille unohtuneita asioita ja mittasi nojatuolin, jonka annan heidän kotiinsa lukunurkkaukseen. Kaikenlaista. Kohta palaavat muut kotiin ja minä vasta aloitan tunnelmointiani. Olen saanut pitää töistä viikon lomaa, joten sinnekin pitäisi taas orientoitua.

Suuri kauan odotettu Nuoruustapaamisspektaakkeli on ohi, ja sehän meidän kaikkien kurkkua eilen aamulla sateisella Ryötönperällä kuristi. Oli niin ihanaa - ja sekin on tässä yhteydessä vähän valju ilmaisu kuvaamaan kaikkea.
Normaalisti on kyllä sängynpeitot vierashuoneessa. Kunhan otin kuvan lakanoiden laittamisen jälkeen.
On vähän sellainen olo, niin kuin olisin ollut pitkällä matkalla. Toisaalta taas hieman kliseisesti tuntuu, että olisin jotenkin tullut pitkästä aikaa kotiin. Siis henkisessä mielessä. Konkreettisestihan lähdin jo viikko sitten Tampereelle työkavereiden kanssa ja sieltä suoraan tiistaina mökille. Ennen Tamperetta olin saanut viettää olympialaishenkisen rapujuhlan siskojen kanssa, joten lähdin jo valmiiksi arjesta irrottautuneena. On kuulkaa tehnyt hyvää työpainotteisen alkusyksyn jälkeen! Leppäsen syysloma.

Mökille selviydyttyäni en kahteen yksinäiseen vuorokauteeni kuunnellut edes radiota. Niin olin hiljaisuuden tarpeessa. Sen laitoin soimaan vasta perjantaina kun Nuoruuskaverit olivat matkalla Ryötönperälle ja minä siivoilin viimesilauksia, tein petejä ja sen sellaista. Kun sitten paikallinen Nuoruusystävä tuli perjantai-iltapäivällä hakemaan minua sovitulle kauppareissulle, olin juuri huussia tsekkailemassa. Häntä alkoi naurattaa, ettei ole koskaan nähnyt minua vielä niin stressaantuneena.

Kyllä en ollut stressaantunut! Ilmoitin, että haluan alkaa heti seurustella ja nauttia ystävistä kun tontille tullaan, eikä mikään saa olla silloin ikään kuin vaiheessa. Mielestäni ihan loogista. Kauppahommien jälkeen tuli vähän jämähdettyä höpöttelemään niin, että lopulta kun muiden auto ajoi pihaan, meillä oli ihan juttu kesken. Joskin ruoat tehtynä ja sauna lämmin, että ihan hyvin sittenkin. Jotenkin oltiin kuviteltu, että meillä on toooosi pitkäksi tuleva aika odotella karpaaseja, mutta siinä sitä sitten yhtäkkiä pimeässä pihassa halailtiin sadan vuoden tauon jälkeen.

Kävi sillä lailla, että muut tytöt pääsivät tulemaan paikalle vasta lauantaiaamusta alkaen, joten minä paimensin miesväkeä sotilaallisella otteella - no en sentään. Hyvin ovat itseohjautuvaa ja mökkihommiin tottunutta porukkaa, minulle tuli niin hyvä mieli kun ajattelin miten heti pääsivät keskenään saunaan vaihtamaan kuulumisia. Tuntui, että nyt on Ryötönperä mahdollisimman oikeassa käytössä. Eikä minun muutenkaan tarvinnut mitenkään enää erityisesti ohjeistaa, koska olin pitkin viikkoa jakanut tietoa ja kuvia siellä whatsappissa:



Minä en yhtään jaksanut ottaa huomioon, että muilla oli työviikko meneillään ja itse sain vain jo fiilistellä mökillä. Piti joka asiasta raportoida, kukista, polttopuista ja kaikesta. Kertoa, että saappaita on riittävästi kaikille ja että Jaakko Tepon karaoke-DVD on mukana. Sehän jäi lopulta soittamatta. Levyraadit pitämättä. Bändin keikkakin jätettiin seuraavaan kertaan. Niin paljon oli sitä asiaa, rönsyilyä ja hyväntahtoista levottomuutta, että kyllä aika paljon piti panostaa siihen, että oltiin kaikki edes lipunnostossa ja kuulumiskierroksella yhtä aikaa samassa paikassa.

Sitä tosin sattumalta myös odotettiin yhdessä, kun herättiin lauantaina aikaisin. Kodikas aamun hetki, kun lauma peikkomaisesti tokkuraisia ihmisiä höpisee tuvassa ja pohtii että koskahan päivän virallinen ohjelma alkaa. Kahvia keiteltiin ja oluttölkkejä availtiin aivan liian syntisen aikaisin. Leikittiin nuoria jälleen. Se hetki olisi saanut jatkua ikuisesti.

Kyllähän se ilmiö oli ennustettavissa. Siis että yhtä lupsakan puolivilli on lauma edelleenkin, ja kaikki turha organisointi on ajanhukkaa. Onneksi ei sittenkään panostettu enempää vaikka nuotiopaikkaan tai dinneriin - koska nekin jäivät suorittamatta. Jokainen söi aina nälän tullen, yksi istui turisemassa portaalla ja toinen paistoi makkaraa takassa. Kolmas saunoi. Ja koska meitä oli yhteensä seitsemän, niin jokaisella oli höpöttelykaveri koko ajan völjyssä.

Pari kertaa tuli liikututtuakin, mutta enimmäkseen joko parani maailma tai sen huumori. Tilannekomiikkaa jatkuvalla syötöllä tietenkin, jokainen omasta mielestään niin nokkela. Ja jos ei nokkeluus riittänyt, niin naurettiin sille puoli päivää että yhdeltä meinasi verkkarit tippua jalasta.


Tietysti tuli pohdittua yhteistä ikääntymistäkin, sitä että vielä ollaan kaikki hengissä kuitenkin. Jaettiin ahdistusmomentteja ja pelkoja, mutta kyllä ilo silti oli se, joka tästä tapaamisesta päällimmäiseksi mieleen jäi. Kukaan meistä ei ole selvinnyt ilman murheita, niin sehän näkyy käänteisesti myös huumorissa. On eroja, kuolemia ja sairautta. Mutta on myös uuden alkuja, ammatinvaihtoja, uusperheitä ja mahtavia harrastuksia. On näköaloja. Kyllä alkaa olla jo varaa nauraa pieruille.

Ehkä meitä jo nuorina yhdisti jonkinlainen pyrkimys sellaiseen päivittäiseen elämään, joka ei ole pelkkää puskemista vaan myös nauttimista. Ehkä sellainen lopulta yhdistää kaikkia ihmisiä, jos saa elää täällä.

Mietittiin, että kyllä sitä jo ensi kesänä voisi tavata seuraavan kerran. Toisaalta todettiin, että kesäloma-aika on usein perheellisillä aika buukattua, että katsotaan nyt. Onhan meillä se viestiketju, että voidaan siinä asiaa vielä yhdessä suunnitella. Nyt ollaan kuitenkin sen avulla koko ajan yhteyksissä. Arki kuljettaa kaikkia mukanaan niin, että tällaiset erityisjuhlat vaativat aina erityiset aikataulujärjestelyt. Ollaan siispä myös realisteja. Kyllä ihan hipoo täydellisyyttä meidän kollektiivinen mielenlaatumme, hehe.

Minähän olisin voinut palata kotiin vasta tänään, kun on vapaapäivä. Mutta ajatus siitä, että olisin kaikkien lähdön jälkeen jäänyt yksin tontille palloilemaan ja saunarantaan olemaan haikeana... Ei se tällä kerralla tuntunut hyvältä, vaikka ehkä laturi olisi tullut pakattua mukaan ja muutama muu asia paremmin järjesteltyä. Nyt mökki jäi hieman eläväiseen kuntoon.

Yhdessä lähdettiin yhdeltä, ja muiden helsinkiläisten kanssa junamatka sujui vilauksessa. Siinä tuli vielä juteltua vaikka mitä, esimerkiksi se kummitusjuttu. Vanhin meistä oli yöllä kokenut, että isoisäni kävi hänen sänkyään tönimässä. Sitten oli ollut voimakas energiakenttä. Että sellaista, miksei minulle koskaan kukaan perheenjäsen käy kummittelemassa? Aina pitää vaan lintuja ja tuulenvireitä tulkita. Tai unia.

Ja sitten käytiin läpi ihan proosallisiakin asioita, kuten roskienpolttopolitiikkaa. Minulla on nyt tiedossa ihminen, jolta voin lunastaa mökille sellaisen tynnyrin pahvi- ja oksajätteen polttamiseen. Siitähän tulee ihan uusi puuhamomentti sitten! Pitääkin jo pian laittaa viestiä ja kysyä, että millä hinnalla sen saan. Sopia kyyditysasiat ja muut.



Jaahas - tuohon väliin olen saanut aseteltua joutsenkuvat. Heidäthän bongasin jo ensimmäisenä aamuna, kun pyjamassa kipitin rantaan ihailemaan hälvenevää sumua. Se oli taas niitä lähes hartaita hetkiä. Seisoin varmaan pari tuntia odottelemassa aamun kunnollista nousua ja sumun hidasta hälvenemistä. Selkäkin siinä sai vähän kylmää ja kun menin päivemmällä naapuriin ilmoittautumaan, niin minulla oli sellainen hyväksi havaittu villahuivisysteemi vyötäröllä.

Leikkasin nurmikon syksyn viimeisen kerran, mutta sitä ennen piti kerätä kukkia ja omenoita. Laittaa niistä kuvia muille. Naapurin Rouva oli tohkeissaan puolukoista, joita hänen ansiostaan on nyt minunkin pakastimessani aikamoinen määrä. Lisäksi hän oli leiponut meille piirakkaa ja sämpylöitä, joita on jo tilattu seuraavaankin tapaamiseen.

Minulla oli aikomus seuraavana aamuna lähteä etsimään peltojen reunoista peuroja, joita naapuri oli nähnyt - mutta sitten säätila muuttuikin eikä enää ollut inspiroivaa sumua. Tavallaan hyväkin, niin pysyin tontilla pikkuisen puutöissä ja siivoilemassa. Enimmäkseen silti pidin taukoja, kuten ystävillekin kerroin. Portailla istuminen tuli niin tarpeeseen. Yksin mökillä on kivaa, kun tietää että seuraa on jossain vaiheessa tulossa.


No niin, näköjään kuvat vierassängyistä ja pellolta.
Moni pihamaan syyshomma jäi tekemättä ja polttopuutalkootkin pitäisi järjestää vielä ennen talvea. Ehkä suurin - tai siis ainoa - pettymys oli kurpitsojen paleltuminen. Unohdin ottaa kuvan siitä yksinäisestä kalpeasta mysteerikurpitsasta, joka viljelyharjussa oli. Kesäkurpitsojen kukat ihan ruskeita lötköjä, enkä kuulemma ollut niillä lakeuksilla ainoa, jota tällä tavalla koetellaan.

On se onni, etten suhtaudu viljelyyn suurella vakavuudella.

Tänään täytyy tutkia almanakkaa, että koska pääsisin mökille uudelleen ja millä kokoonpanolla. Sanoin pojille eilen kotimatkalla, että taas sinne tuli vähän niin kuin juurruttua lisää kun oli tämä viikonloppu. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Tulisipa lämmin lokakuu. Ja marraskuu. Ja joulukuu. Olisipa poutaa ja tyyntä. Olisipa hauskaakin. Kun minä Nuoruusjuhlassa sain nauruhepulin, niin yhden ystävän neuvo toiselle oli, että puhu sille moottorisahasta, niin se rauhoittuu. Sain noottia siitä, että olin opetellut halkaisemaan laudanpätkiä sirkkelillä siinä pätkimishommassa kehittyäkseni. Toisaalta - ne palaset olivat kyllä aika hienoja nuotiokäyttöön - tosin säästyivät nekin.

Mitenkähän muilla on mennyt tämä päivä, osalta on tullut jo viestejä. Kaikilla arki taas. Kyllä me selvitään. Nyt minä tiedän, että vanhoilla ystävillä on entistä matalampi kynnys ajaa Ryötönperän pihaan spontaanisti. Avaimen paikankin näytin ja siitäkin syntyi vitsiä, että kun seuraavan kerran menen mökille niin siellä joku tyytyväisenä kuorsailee tai lämmittää saunaa. Ei yhtään hullumpi ajatus.