sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Tiskiainetta ja punaviiniä


Tulee kaksi vaalikävelyä tänään. Kun aamukahvien välissä piti kiirehtiä ulos aurinkoon. Menivät kerran lupaamaan pilviä ja lisää lunta myöhemmäksi. Illemmalla sitten yhdessä uurnille. Se on vähän sellainen perinne. Niin kuin yhteiset vaalitulosten seuraamisetkin. Ei kyllä kauheasti jännitä. Ovat muualla meikäläisen hermoilumomentit. Esimerkiksi siinä, että riittää linnuilla ruoka. Puoli litraa siemensekoitusta vuorokaudessa menee, olen laskenut.

Jos on ehtinyt tyhjentyä ruokapaikka, niin siellä on ihan hiljaista. Vaan kun käyn täyttämässä, alkavat heti ilmoitella toisilleen että nyt sitä taas saa. Tavallaan kätevää, kun voi sillä tavalla tilata itselleen linnunlaulua. Vähän kyllä ihmettelin kävelylläkin, että jaksoi talitintti jo liverrellä. Oliko muuten vain hyvällä tuulella, tai ehkä lämpimikseen veisasi.

En voi kuin ihmetellä kaikkien lintujen fysiikkaa. Ihan jo lähtökohtaisesti, mutta erityisesti näillä säillä. Mysteeri on sekin, miten metsissä selviävät kun ei ole erikseen ruokapaikkoja.

Mustarastas on tehnyt itselleen melkein kiepin lintulaudan juurelle. Siellä päivystää. Kävi mielessä, että veisikö sille vaikka huopatossun tai vanhan pipon lämmikkeeksi. Vaan saattaisi siinä rastaan tarkkaavaisuus herpaantua ja olla vaaran paikka, jos sattuisi naapurin Sulo-kissa olemaan liikenteessä. Parempi on antaa hänen pörhistellä omine nokkinensa vaan.



Kun on tönöttänyt monta päivää sisällä ja viime viikotkin kulkenut väsyneet laput silmillä, niin jo näytti joenrantakoivikkokin taasen uudelta. Ihan tuli mökin haapasavotta mieleen, kun puhtaat koivunrungot näyttivät niin raikkailta. Vaan eniten ihastelin varjoja. Nyt niitä taas näkyy kun aurinko on korkeammalla, jopa aamukävelyllä. Toivottavasti ei tule moneksi päiväksi pilvistä.

Vaan lauhtuminen on kyllä muuten ihan tervetullutta, alkaa olla talossa sisälläkin aika vilpoisaa vaikka tunnelma lämmin. Ihmettelen, miten pari viikkoa sitten lahjaksi saamani kukka on vieläkin hengissä. Melkein pitäisi laittaa sen antajalle ihan tekstiviesti, että hyvin voidaan. Kun yleensä meikäläisen sisäkukat ovat olleet aika kuukahtavaista sorttia. Tai sitten kissat syövät ne.

Vaan tämä onkin nyt yllättäen tykännyt sekalaisen työhuoneen tasaisesta talvivalosta. Kyllä pitkään sen paikkaa arvoinkin, kun ei olla meillä kukkaikkunalautoja koskaan harrastettu. Ja sitäpaitsi sellaisella kyllä huurtuisi nyt paatuneinkin varpukasvi. Sen verran vetää.


Soittelin maalle naapureille ja ystäville, kun oli Ryötönperälle niin ikävä. Hyvin siellä kaikilla oli ja tontti tallessa. Sen enempää en sitten jaksanutkaan kotiin jäämistä ruikuttaa, vaan ihan kanavoitui pitkästä aikaa toiminnaksikin kauan kaivatut joutilaat päivät. Asennettiin kuukausia auton peräkontissa pyörinyt 50-luvun teemalamppu vihdoinkin keittiön kattoon. Näyttää vähän pöydän päällä leijuvalta ufolta.

Huvittaa oma itseni, kun on lamppua ihaillessa ollut mielessä sana muotokieli. Ihan niin kuin olisin suurikin muotoilun asiantuntija. Minä niin pidän tuosta muotokielestä, heh. No mutta tykkään nyt joka tapauksessa, vaikka muuten en kyllä mikään kattovaloihminen olekaan. Vaan hyvä on tuon alla askarrella jos tulee sellainen inspiraatio.


Lauantain raclette-aterian kunniaksi hankin suosikkipunkkua. Alkon ainoa Cannonau, vaikka sitä sorttia on Sardinian marketeissa hyllymetreittäin. Säästin yhden lasillisen vaali-iltaankin, jos sitä nyt malttaa tuloslähetykseen asti odottaa. Kun pakkaskävelyn päälle maistuu kyllä tuhti makuelämys, eikä tähän hätään ole esimerkiksi gulassia.

Kerran viinimessuilla rähisin maahantuojille Cannonauiden vähyydestä Suomessa. Kaikkihan sen jutun ovat jo kuulleet. Ei vaan kuulemma riitä vientiin asti. On kanssani sama maku sukulaissieluillani Italian paratiisisella viinisaarella. Menee pienet erät omiin mahoihin ja maksoihin. Onneksi on nyt kuitenkin sentään tämä täällä meillä:


Kun on levännyt ja iloinen mieli, niin sitä jaksaa innostua ihan tosi kummallisista asioista. Siitä, miten on kiva pakkaus kotimaisella ekotiskiaineella, jota löysin rautakauppareissulla. Ja miten oivallinen tapa lämmittää kylmät kädet on tiskaaminen. Puhdistuu lapastenkin nöyhtä kynsien alta ja jaksaa odottaa iltasaunaan.


Puhdas pyykki on toinen asia, josta melkein aina ilahdun yhtä paljon. Nyt vasitenkin kun pesin mökkilakanoita. Yleensä en viikkaile, vaan nyt ihan hartaudella taittelin ja pakkasin valmiiksi odottamaan sitä reissua, joka toivottavasti kumminkin pian toteutuu.

Tuli vähän niin kuin jatkuvaisuutta talven pysähtyneeseen tunnelmaan. Liikettä suorastaan, kun pystyinkin yhtäkkiä katsomaan eteenpäin. Olemaan jo valmiiksi onnellinen edessä olevista ajoista.

Vaikkei tässä hetkessäkään ole mitään, mistä nyt kaipaisin pois.


2 kommenttia:

  1. kaunista!, ihan paras tuo ylin jossa vaaleenpunainen aita, jestas ja vau!!!

    VastaaPoista
  2. No hyvänen aika, sait minut katsomaan komeroon, ja kas kas, suosikki-argentiinalainen on lopussa. Jatkotoimiin alkossa.

    VastaaPoista