Tässähän väikkyy jo piknikit, torikahvit ja muut retkeilyt mielessä, kun puistoissa on jo kunnolla nurmikkoa. Sorruttiin takavuosien puutarhamessuilla kerran ostamaan kallis piknikreppukin, jos vaikka tulee joskus otettua ruokaa mukaan kävelylle. Eivät olleet repun evässäilytyspurkit kovin tiiviitä. Ihan voin neuvoa, että jos on sattunut perunasalaatista vaikka tulemaan vähän vetistä, niin kannattaa joko turvautua tuppervaaraan tai kääriä lukuisia muoveja eväsrasian ympärille.
Tai sitten tyytyy kerrosleipiin retkellä ja syö salaatit kotona. Puhumattakaan keitoista. On ehkä tehty nykyajan eväsretkeilystä liian monimutkaista ja hienoa. Syntyy paineita. Vaikka hyvältähän se ruoka ulkona ja luonnossa maistuu.
Taidan kirjoittaa tätä vähän nälkäisenä. Varmaan kun on tullut oltua koko päivä ulko-oloissa, ilman niitä eväitä. Se reppukin on kyllä hautautunut jonnekin vintille käytön puutteessa. Ehkä pitää kaivaa se esille ja alkaa oikeasti hakea eväsretkielämyksiäkin.
Vaan tänään se ei olisi ehkä olisi ollut sopivaa, kun käyskentelypaikkana oli Maunulan uurnalehto. Vaikka on siellä niitä syrjäisiäkin penkkejä ja nurkkia. Tulisiko joku ajamaan pois, jos vaan pokkana leväyttäisi eväät esille.
Kyllä aikoinaan nuorena hautausmaan kesätyössäkin söin lounasta ihan tonteilla. Muistan silloin lähiön kasvattina ajatelleeni, että siinä evästämisessä oli ehkä samaa tunnelmaa kuin ennenvanhaan ihmisten ruokailussa kesken peltotöiden.
Ehkä tuli vähän romantisoitua sitä abikevään haravointiurakkaa.
Jos olisi ihmislajille tyypillistä valmistaa aterioita hautausmaa-asioimista varten, niin aivan varmasti olisi meidän tämän lähiuurnalehdon puistoviheriö ruutuliinoja pullollaan.
Mikä voisi itse asiassa olla aika hauskaakin.
Sen verran kauniisti ja akuutisti oli kevät helähtänyt sinne, että ihan teki mieli kellahtaa nokosille puun varjoon. Ja nimenomaan lehtipuun. Sillä silmuista ja lehdenaluista muodostuu jo aika käteviä varjoja aurinkoherkille, joihin itsekin vähän kuulun.
Sen sijaan siitepölystä en ole vaivaantunut - kun ei ole tarvinnut - historiassani valittamaan, mutta nyt ilmanala oli pienissä tuulenpuuskissa ihan vihreänä. Vaatteet, kengät ja koko ihminen tulee kuorrutetuksi pölyllä, ja tänään kun oli päällä mustaa, niin sehän näkyi. On vissiin poikkeuksellisen siitepölyinen vuosi. Meilläkin nyt aivastellaan ja silmistä voisi joku luulla, että elintavat ovat ihan riistäytyneet käsistä.
Jännä keksintö, tuo kasvien sikiäminen pölystä. Joku siinä on mennyt koko luomakuntaa ajatellen vähän vikaan, kun niin moni siitä suorastaan kärsii.
Itse pidän tätä vuodenajan vaihetta pölyineen hyvänä syynä lykätä ikkunoiden pesua. Ja portaiden. Ja pihakalusteiden. Saavat vielä odottaa ja voin keskittyä muuhun.
Ihan jäin sen piknikajatuksen lumoihin. Mielessä alkoi vilahdella visioita sopivista paikoista, ja mikä huolestuttavinta, myös sapuskoista. Suora leikkaus kuvaan, jossa tyyriinä tepastelen pitkin merenrantoja ja metsiä piknikreppu selässä. Hyvässä seurassa tietenkin ja gourmet-salaatit erikseen tiiviisiin purkkeihin pakattuina, ehkäpä ekokassissa olalla rennosti heiluen, kun reppu olisi täynnä itsetehtyä suolaista piirakkaa. Mitähän siihenkin sitten laittaisi, piirakkaan.
Ja onhan niitä kaikenmaailman ruokatermoksiakin nykyään. Mahtavatkohan olla painavia jo itsessään.
Kyllä muuten olisikin aika uusi aluevaltaus, alkaa valmistaa retkiruokia. Siitähän voisi tulla vaikka tuore harrastus. Kyllä sitä varmaan syntyisi vaikka mitä kompaktia syötävää, kun antaisi mielikuvituksen ja luovuuden liitää. Sadeiltoina voisi pitää sisällä koekeittiötä ja yllättää ystävät sitten leppoisien kesäpäivien sormisyötävillä.
Ehkä tätä voisi ärsyttävästä repusta huolimatta jäädä ihan vakavastikin miettimään. Kun osa kesästä kuluu kumminkin kaupunkioloissa, niin siitä voisi repiä iloa irti sitten ihan kunnolla.
On nimittäin aika moni oivallinen kaupungin retkikohde jäänyt useana vuonna mökkeilyn ja etenkin saamattomuuden vuoksi väliin. Jotkut jopa ammottavat vielä aukkoina sivistyksessäni. Esimerkiksi uimastadion ja Kumpulan maauimala. Ikinä en ole käynyt. Kammoksun, jos ovat ylikansoitettuja. Kehtaako niihin sitten mennä syömään, saako edes viedä ruokaa. Pitää ottaa selvää. Enemmän kyllä luulen tykkääväni merenrannoista, ja pitäisi sen verran repäistä että hyppelisi lauttoihin ja matkustaisi puolipäiväretkille kaupungin saaristoon.
Pihlajasaaressakin poltin itseni viimeksi varmaan lukiolaisena.
Tuleekohan tässä nyt ensi yönä uni ollenkaan, kun alkoi tämä aivotyö. Se on kesäsuunnitelmien pohtimisen mukanaan tuoma riesa. Pienimuotoinen levottomuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti