Lumen alle ei jää...

Ja maa oli autio ja tyhjä. Se lause oikein jankutti eilen mielessä, vaikka Ryötönperän pihapiiri paskakaivosireenin ympäriltä näytti nimenomaan nätiltä kun olin pikkuisen haravoinut. Lause olisi mieluummin voinut olla vaikka Ja maa oli levollinen ja odottava. Juuri sellainen, johon sitten voi rauhassa sadella sitä kuuluisaa lunta, jota pian kaikki alkavat taas haikailla ettei olisi niin mustaa. 

Minulle riittäisi vain sellainen kevyt huurteisuus, en koe mitenkään erityistä sympatiaa valtaisia hankia kohtaan. Vaikka onhan niissäkin oma romantiikkansa. Ja maan alle viljeltyjä asioitakin ne suojaavat kylmältä, että siinä mielessä luminen talvi olisi plussaa.

Pihakalusteetkin siivosin pois, tuskin saan enää ketään pakotettua istuksimaan keskellä pihaa tänä vuonna. Paitsi jos joululomalla tulisi taas askarreltua se iglu. 

Vaan ennen puutarhatöitä ja talviteloille laittamisasioita käytettiin aikaa polttopuutöihin. Kun oltiin ajeltu mökille kertakaikkisen sysipimeässä illassa jo torstaina, niin oli tosi kätevää suunnitella hommat siten, että asialliset työt ensin ja sitten rentoutus. Kahdessa kokonaisessa päivässä ehtii halutessaan aika paljon. Varsinkin kun koko porukka oltiin terhakassa aamuvuorovireessä.

Moottorisahauksesta tykkäävä ystävä oli mukana ja hän kaatoi kokonaisen puun. Ja toisenkin. Taisi siinä mennä kolmaskin. Miesväki kun urakoi pöllien parissa, niin minä tein kevyempiä hommia. Jo perjantai-iltana liiterissä oli valtava läjä klapikonetta odottavaa puuta ja kun minä kävin ikuistamassa tunnelman illalla, suhruisessa kuvassa voimme nähdä miten henkimaailma jatkoi puuhailuaan vaikka me ihmiset oltiin jo asettumassa saunanjälkeiseen ruokapöytään. Kuvan keskellä Liiterin kummitus, the Phantom of the Barn:

Olen vähän hämmästynyt kun kohta on jo marraskuun puoliväli. Jotenkin mieli on jämähtänyt ihan kesäloman jälkeiseen aikaan, kummallista. Tässähän pitää jo alkaa suunnitella talvilomankin ajankohtaa, enkä ole yhtään ehtinyt sellaista ajatella. Marraskuu tulee jatkumaan aika kiireisenä, mutta minäpä - nyt kun olen tosiaan tajunnut ajan kulun - olen jo laskenut, että joulukuussa onkin sitten aika paljon vapaata. Että kyllä sitä sen tiedon avulla muutaman viikon kiitää ihan ilokseen.

Väkisinkin ajatukset karkailevat siihen joulun aikaan. Näyttää tulevan aika vähähössötyksinen sesonki meikäläiselle, eikä siihen ole edes mitään syytä. Yleensä olen jo tähän mennessä aloittanut korttihässäkän, nyt ei ole tullut pieneen mieleenkään. Näköjään alitajuntani on tehnyt sellaisen salaisen suunnitelman, että fiilispohjalta toimitaan joulutervehdysten kanssa tänä vuonna. Oikein hyvä niin.

Jää aika paljon tilaa kaikelle muulle, kun ei täytä vapaa-aikaansa pakkoaskarteluilla.

Esimerkiksi minä olen yrittänyt iltaisin kirjoittaa, kun ensi viikolla on Mukavuusalue-tapaaminen. Kirjoittajapiirin perustaminen on ollut aika hyvä asia, nyt tulee harrastettuakin eikä vain haaveiltua. Mies joutui nyt viikonloppuna olemaan hetken hovilukijanakin, kun minua kovasti mietitytti näkökulma-asiat.

Niin että jos sattuu että kirjoittelen tätä blogia välillä vähän harvemmin, se voi johtua inspiraatiosta muun tekstin tuottamisen suhteen.

Nyt mökillä kylläkin eniten taisin lopulta käyttää aikaa taas lyhtyjen sommitteluun. Mikään ei ole parempaa lääkettä kaamokseen kuin ulkoilla päivänvalossa ja rakentaa parin tunnin sisällä koittavasta pimeydestä mahdollisimman pehmeä. Pihapiiristä tuli eilenkin taas aivan sympaattinen, ja minä saunan lauteiltakin käsin ihailin yläpihan lyhtymerta.

Keksin viritellä sireenin oksanhaaroihin lyhdyt, joissa on sellaiset piikit että ne saa maahan törröttämään. Kyllä ei ollut enää yhtään hautalyhtyvaikutelma, kun laitteli ne puuhun. Ennemminkin näytti katuvalomaiselta. Matka mökistä huussiin tuli siis vahingossa valaistua aika hyvin.

Raivasin nuotiopaikan rakennuspuuskaa (turhaan) odotelleen tiililäjänkin sivummalle pihapiiristä. Niin, että nyt kun talon portailta perinteiseltä paikaltani ihailen näkymää, on se varsin tyydyttävä ja itse tiedän mitä talven alle ei tänä vuonna jää. Sinne ei jää esimerkiksi nuotion makkararitiläkään koska keksin sille hyvän säilytyspaikan. Voipa jopa käydä niin että se on niin tallessa, etten löydä sitä itsekään.

Puhumattakaan, että mies löytäisi. Ihan on klassinen vuoropuhelu meillä se, että jokin kaivattu asia on nenän edessä, mutta ei vaan "näy".

Lisäksi lumen alle eivät jää puutarhatyövälineet eikä edes sademittari. Kyllä jotenkin tunnen itseni aina vaan professionaalisemmaksi pihaihmiseksi.

Aika kivalta näyttää ritilä lyhdyn takana. Omalla tavallaan.

Puiden kaatamisen hetkissä risteili taas kaikelaiset tunteet. Meillä oli kaikilla vähän anteeksipyytelevä sävy koivuille, kun sillä tavalla keskeytettiin heidän elämänsä. Tuntui melkein törkeältä puuttua sillä tavalla luonnon kiertokulkuun. Tietenkin järjellä sen verran ymmärrän minäkin, että puita voi myös kaataa tontin hoitamisen hengessä eikä polttopuidenkaan tarve mikään ihan syntinen motiivi ole.

Sitten minä yhtäkkiä tajusin, miten hyvä ajankohta tämä muuten oli, noin niin kuin muutakin luomakuntaa ajatellen. Päätin, ettei Ryötönperällä kaadella keväisin yhtäkään puuta. Linnut nimittäin. Minulta särkyisi sydän, jos joutuisin katselemaan sitä pikkusiivekkäiden ihmetystä kun kotipuu olisi palasina maassa.

Nyt ainakin erottaa hyvin - kun ei ole lehtiä - että missä puussa on pesiä, ja asumattomiltahan suurin osa pihapuista tällä hetkellä näyttää. Minnekähän ne kaikki pikkulinnut talveksi menevät, sisemmälle metsäänkö ehkä. Kyllä minä muutamia näin sireenissä ja korpinkin (ei kyllä ole mikään pikku) kuulin. Tekisi niin mieli aloittaa mökillä lintujen talviruokinta, mutta se vaatisi aikamoiset säiliösysteemit ja varastot, ehkä vielä naapureiltakin vaivannäköä täydennysten suhteen jos ollaan itse monta viikkoa pois.

Minä siltikin vielä vähän mietin... Olisi ihana olla hyvissä välilöissä lintujen kanssa ja muutenkin jeesata talven yli.

Kotiin lähteminen oli tänään siis vähän normaalia juhlallisempaa, kun nyt tulee pidempi paussi maalla käymiseen. Minulla on tietenkin aina tapana vähän loppusiivota lähtiessä, välillä suoritan keittiössä jopa päivittäisen aamusiivouksenkin, kun minä niin tykkään sen tunnelmasta. Joka aamu sitten voin lähteä hyvin mielin ulkohommiin, kun olen ensin meditoinut kyökkini luona. Vaan nyt meinasin pikkuisen kriisiytyä, kun tuotiin taas suodatinkahvinkeitin mökille.

(Edellisen rikoin "vahingossa".)

Kun niin monet mökkivieraat tykkäävät päiväkahvia keitellä, ja mieskään ei oikein välitä minun mutteri- tai pressokahveistani. Siksi pitää olla se oikea keitin. Koska suodatinkahvinkeittimet ovat kodinkoneita ja vieläpä rumimmasta päästä, niin en millään haluaisi sellaista esille. Koko ikkunapöytä olisi pilalla jos ihanien tokkeloideni (kuvitelkaa niihin tomaatit ja hedelmät, otin kuvan juuri ennen lähtöä kun kaikki ruoka oli jo pakattu mukaan) keskellä töröttäisi kahvinkeitin. Harmoniahan siinä kärsisi.

Keksinkin keittimelle yhden nerokkaan paikan, kun ei se olisi mahtunut samaan piiloon mikroaaltouunin ja leivänpaahtimenkaan kanssa. Kyllä olin niin itseeni tyytyväinen. Nyt on sitten mahdollisia talvivieraita varten kahvimasiina hollilla, niin ei tarvitse siitäkään stressata.

Poikkesin eilen naapurissa. Ilahtunut oli sen suunnitelman vastaanotto, että saatetaan viettää joulun aikaan ihan viikkokin ehkä mökillä, jos kaikki menee niin kuin haaveillaan. Alkoi jo yhteisen illanvieton suunnittelu. Mietittiin, että voitaisiin olla meilläkin. Tai sitten heillä. Sen näkee sitten.

Onhan siihen vielä aikaa, mutta muutama viikko vain. Pitääkö tässä nyt sittenkin alkaa miettiä niitä joulutervehdyksiä. Lumiauramiehelle ainakin jotain, sen olen jo päättänyt.