maanantai 16. kesäkuuta 2014

Eteinen kesään.



Te ette todellakaan halua tietää, miltä meillä kotona sisällä tällä hetkellä näyttää. Minä käynnistin nimittäin eilen ulkoeteisen pintaremontin, johon kuului ensiaskeleena kaiken sinne kertyneen romun poissiivous. Ja kun en ole mikään järjestelmällisyyden huippu, niin siirsin kaiken vain pois tieltä. Että nyt jos keittiössä tai jossain muualla haluaisi tehdä jotain, niin se vaatisi muutaman ponnistelun ja romujen setvimisen.

Olin niin ajatellut, että asetun kirjoittamaan teille raporttia vasta sitten kun kaikki on valmista.

No, eihän tässä elämässä mikään ihan valmiiksi tule ja niinpä "pidän taukoa" ja istun tuolla kuvassa näkyvässä nojatuolissa kannettavan koneeni kanssa ja fiilistelen uutta sievän siistiä kuistia. Käteni ulottuvilla on syntisen kylmä lasillinen valkoviiniä ja ulos tuli juuri sademyrsky, jonka melskaamista pihamaalla voin ikkunoista ihailla. Siis aina kun unohdun ajattelemaan.

Nojatuoli odottaa entisöimistään. Niin kuin pari muutakin istuinta tässä taloudessa. En edes tunnelmakuvaa varten jaksanut naulata toista käsinojaa kiinni. 

Eteisen maalaus. Se alkoi olla välttämätöntä. Ja kun mies lähti eilen viikoksi työmatkalle, niin minä ikävissäni vapaapäivieni puhteiksi aloin hommiin. Kattolumivuorien ja jäävallien aiheuttamat sulamisvedet olivat valuneet pitkin eteistä, ja vaikka se on ihan ammattilaisen toimesta todettu kuivuneeksi, niin voin rehellisesti kertoa sen näyttäneen aika härskiltä ennen tätä pintafiksaustani. Nyt alkaa olla soma:

Laitoin kummitädin perintösuksisauvat seinälle.

Tässä jousituksiltaan varsin pehmeässä nojatuolissani istuessani, näkymä on tämä. Teillähän ei ole käsitystä muutoksesta, mutta kyllähän tämä paremmalta näyttää kuin pullokassit, sekalaiset kukkaruukkugrillinestetyömaahanska-asetelmat ja ruma ikkunalauta, jonka otin pois. Ruuvit olivat niin hankalissa paikoissa, että ihan turvauduin perusrepimiseen. Mitähän mies sanoo, kun näkee kätteni jäljet...

Puulaatikon päällä ovat nyt muuten pihatuolien istuintyynyt.
Puutarhassa istumisen kelejä siinä odottelevat.

On sellainen romanttinen harhaluulo, että nyt eteisessä kaikella alkaa olla paikkansa, sateenvarjot eväskorissa ja puutarhavälineet ämpärissä. Minun ja Apulaisen saappaat rivissä. Hah - saapa nähdä koska alkaa jälleen porstuan sekasorto. Toivon, että näin säilyisi ainakin elo-syyskuuhun, kun eihän me heinäkuussa olla kotona sotkemassa paljon yhtään, jos ollenkaan. 

Silloin ollaan mökillä, jonne minä olen koko viikon ikävöinyt kaihoisasti.


Ryötönperä-ikävää helpottivat raparperit. Minä niistä tein nyt sellaista miehen toivomaa chutneyta, jota ei kylläkään olla vielä maistettu. Tuntui aika hullulta laittaa kattilaan raparperien lisäksi kaksi chiliä, ruokalusikallinen raastettua inkivääriä, kokonainen (!) valkosipuli, perussipulia, valkopippuria, valkoviinietikkaa, suolaa ja sokeria. Haisu oli mahtava! Toivon, että litra raparperin paloja vastaa ohjeen mukaista 600 grammaa.. Muuten voi olla aika holotnan makuista. 

Tuli kaksi keskikokoista lasipurkillista, ja niistä sitten maistellaan kuulemma grillausten seurana. 

Oli ihana tunne, kun tuoksui mökkiraparperit kaupunkikodin kyökissä. Miten minä nyt pärjään vielä yli puolitoista viikkoa ennen kuin pääsen maalle. Huoh. Onneksi on kaikenlaista ohjelmaa. Palkkatöitäkin on jonkun verran.

Eilen soitti maalta naapurin Rouva, ja sekin helpotti. Pyysin, että hän käy hakemassa itselleenkin raparperia ja samalla katsomassa, että Neiti Näpsä on tallessa. Nyt kun on satanut niin paljon, on mökkijärven pinta saattanut nousta. Ettei vain lähde uusi venhoni livohkaan!


Ajatukset ovat toki koko ajan heinäkuussa. Silloin pidetään se filmifestivaali. Lauantaina yövuorojen jälkeen minä aloin askarrella festivaalikasseja. Puoleenväliin ehkä pääsin. On se aina edestä pois. Käskin miehen seurakseni keittiön pöydän ääreen, ja siinä minä sitten töpöttelin oranssia maalia.

Askartelukaupassa kaihoisasti kyllä hipelöin sitä samaa sinistä, jota on nyt mökin ulko-ovissa, mutta myyjättären mielestä oranssi oli parempi. Uskoin häntä. Minä olen sinisteni kanssa niin jäävi. Olenkohan Suomen ainoa keski-ikäinen nainen, joka ei vielä ole tehnyt pesäeroa sinisiin. Pitääkö tässä nyt alkaa tykätä eri väreistä? 

Töpöttelin muutaman kakkoslaatuisenkin, jolloin päätin, että on aika lopettaa ja jatkaa toisena ajankohtana. Olin ihan poikki yövuoroista ja harhaisen virkeä.


Väsymyksessä on kuitenkin sellainen hyvä luova puoli, että saattaa ajatella muutamankin asian uusiksi. Vasemmalla tämän vuoden festivaalikassi ja oikealla viimekesäinen. Pidän tästä ääriviivattomasta oranssista enemmän.

Vaikka itselleni piirsinkin yhteen kakkoslaatusuhrukassiin vaikka mitä kivaa, muun muassa itseni ongella, pöyristyneen auringon ja itsetyytyväisen kuusen. Ja rantasaunan, joka vain lupsautti ikkunasilmiään. Siitä tulee minun kauppakassini.


Ehdin viime viikolla vaikka mitä muutakin. Kävin muun muassa äitien haudalla Maunulan uurnalehdossa. Kävelyllä oikein, kameran kanssa. Minä en ole mikään alvariinsa haudoilla ramppaaja - mistä poden vähän tunnontuskia - mutta aina sitten kun menen, niin on kotoisa ja hyvä mieli. 

Nautin uurnalehdon tunnelmasta, ja varsinkin aloin taas ajatella Ryötönperää. 

Kun minähän en lähtökohtaisesti ole alppiruusujen ystävä. Vaikka kotipihassa kasvaakin yksi jättiyksilö. Mutta nyt taas Maunulan lammella tulin uusiin ajatuksiin. Voisinkohan istuttaa mökkirämerantaan alppiruusun? Kestäisiköhän se veden pinnan vaihtelut? Pystyisiköhän kotipihan alppiruususta jotenkin varttamaan - tai jotain - uuden yksilön? 

Oli niin todella kauniin näköinen lammen rannassa. Paljon parempi kuin Ryötönperän ryteikkö:


Aloin haaveilla myös liljatyyppisten kasvien istuttamisesta mökkirantaan. Iiristen ja leijonankitojen. Onnistuisikohan. Voi että.

No mutta sitten. Huolsin myös tomaatit. Laitoin varsin pariinkin facebook-puutarharyhmään kyselyitä, että pitääkö leikellä niitä "varkaita" pois ja mitä ne ovat. Meillä nimittäin alkaa jo joihinkin taimiin punkea kukkaa, joten jos onnistun, tulee satoakin. Ehkä.

Sain palautetta. Liian pienet istutusastiat (ämpärit). Onko pensas- vaiko varsitomaatti. Mini vaiko normaali. Hmm... Siemenpussi informaatioineen on nyt mökillä. Minä päätin, että minivarsitomaatti on kyseessä ja leikkelin kaikki varkaiksi tunnistetut versot pois. Laitoin vielä toiseen puutarharyhmään kommentiksi Varkaat kulkurit -biisin youtubesta, muttei kukaan sille huumorille lämmennyt. Olenkohan jotenkin tullut nyt väärinymmärretyksi.

Ei kai tomaattien kasvattaminen voi niin vakavaa olla? Ja kyllä sitä ihminen saa biisejä hyräillä ja muillekin niitä tarjoilla, jos sille päälle sattuu. Odotan tykkäyksiä.


Apulainen tulee kohta kylään. Mitähän hän sanoo eteisestäni. Kännykkäkuvaa kommentoi ainakin, että hän voisi pestä ikkunoita meillä. Kyllä on kätevä sellainen ihana Apulainen. 

Huomenna sentään minä menen taas töihin päiväksi. Ylihuomiselle olen luvannut pikakesäretken Tallinnaan Upin kanssa. Huvittava ajatus sekin. Minulla on ainoana henkkarina se kissankusema repaleinen passi - vielä vuoden voimassa - jonka kuvassa näytän sikotautiselta. Arvatkaa vaan, jännittääkö matkaselvityksessä.

Ostan retkeltä ehkä edulliset liköörit Ryötönperän vieraita varten. Niin olen ainakin suunnitellut. Koskaan minä en kumminkaan jaksa raahata risteilyiltä mitään, aina on tyhjä reppu niskassa löpsöttämässä kun saavun kotiin. Yhdessä oleminen ja pikkuretkeily, ne ovat ehkä tärkeämpiä kuin Ryötönperän baarikaapin täydennys.


Tuli äsken tauko kirjoitteluun. Apulainen kävi jo. Hänellä oli yhden tunnin agenda. Avattiin yhdessä kirjekuori, jossa oli hänen ensimmäinen ammattitutkintotodistuksensa. Itkuthan siinä pääsi. Nyyhkytettiin ensin täällä eteisessä. Sitten röykkiöiden keskellä sisällä. Ihailtiin arvosanoja ja kehuttiin toisiamme.

Hän sanoi eteisestä, että vau. Tuntui lopulta sivuseikalta minun remonttihommani.

Minä olen niin onnekas, kun on elämässä nuorisoa, jota saa rakastaa. Anteeksi nyt vaan tämä lopun sentimentaalisuuteni, mutta siihen on hyvät syynsä.


3 kommenttia:

  1. Onpas fb:n tomaattipalstalla tosikkoa sakkia.

    Raparperichutney on hyvää, olisi pitänyt tehdä itsekin sitä ekasta raparperisadosta, eikä kuvitella itsevarmasti, että omasta päästä kehitetty raparperipaistos olisi menestys. Kamalan pahaa oli, ja roskiin jouti.

    Nauratti tuo sinun passiasia. Sun täytyy nyt vaan sitten välttää näyttämästä epävarmalta,sen passisi kanssa siellä terminaalissa. Oikein löyhyttelet sitä polleana korkealla ilmassa, että ei jää kenellekään epäselväksi, etteikö sinulta löytyisi tarvittavat matkustusasiakirjat. Minulta ei ole kysytty passia kertaakaan Tallinnassa käydessäni.

    Mukavaa juhannusviikkoa :)

    VastaaPoista
  2. Hieno pulu, hienot kaikki kuvat! Hieno eteinen!

    Minä alan jo olla enempi mummo kuin täti-ihminen, ja aina vaan käytän sitä sinistä. Joskus, kun katselen ihmisten itsevärjäämiä lankoja tms., ajattelen hobitinvihreitä, ruskeita... mutta ei sitten kuitenkaan.

    VastaaPoista
  3. Haastan sut leikkiin: http://paivikinjuttu.blogspot.fi/2014/06/11-x-3.html

    VastaaPoista