sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

On jo nyt paljon.


On edessä viikon loma. Kesän ensimmäinen pikkupätkä. Taidan pikkuisen kiitellä itseäni tästä talvella tehdystä valinnasta. Että nyt minä ehdin huomata kesän alun. Tänään lähdin oikein ulkoilemaan lähitienoille ja tarkistamaan tilannetta. Minullahan on sellainen suunnitelma, että jokaisena kesävapaapäivänä pitää liikkua ja ulkoilla. Kyllä on vehreää. Miten voi tuntua yhtäkkiä heinäkuulta, vaikka on vasta kesäkuun ensimmäinen. Jouduin minä pientä psyykkausta harrastamaan ja laskemaan metsätiellä ihan ääneen, että näitä säätiloja ja lempeyttä vallitsee ainakin seuraavat neljä kuukautta. Että ei hätää.

Ylihuomenna viimeistään lähden mökille. 

Olisinhan minä voinut hätäisesti startata maantielle jo tänäänkin, mutta päätinkin niin sanotusti laskeutua lomaan rauhassa. On ollut töiden lisäksi niin paljon seurustelua, hössötystä ja ohjelmaa, että voi sitä ihminen kerrankin poistua hetkeksi maalle huolellisesti. Eikä niin, että yhtäkkiä olen mökkipihassa ja mieli on kummallisen tyhjä. Nyt pitää keskittyä, kun on tämä vuodenaika. 

Nukkua yöt ikkuna auki, pysähtyä tuoksuihin ja keittää aamulla yhden sijasta kaksi mutteripannullista kahvia, lukea paperilehti ja pitää netti kiinni tavallista pidempään. Seisoskella kirjahyllyn ääressä kesälukemista pohtien ja unohtaa pestä sukkapyykki, koska on paljaiden varpaiden aika.


Aluksi olin kävelylläni vähän huolissani, kun sain linnuista enimmäkseen vain lauluhavaintoja. Oli yksikin sellainen joku matkijalintu joenrannan pajukossa. Hänellä oli vaikka minkälaista asiaa - tsirp tsirp - lilulii - kilikilikili, klikati klik - trrrrrrrr - koominen oli hän. Mutta en tavannut kasvotusten. Vain muutamalla harakalla oli jokin erikoinen tilanne päällä, ja lokkeja liihotteli tietenkin.

Vaan annas olla - kohtasin lopulta tiklipariskunnan! He ovat kyllä erityisen nokkelia karkaamaan kuvakulmasta pois. Minulla on aika monta suhruista taidekuvaa herrasväen heinikossa pyrähtelystä. Olihan se kyllä antoisaa seurata sitäkin. Pitääkö sitä nyt muka aina onnistua ottamaan jonkin sortin vuoden luontokuva. Ei pidä. Vaikka olisihan se hieno sellaisella elvistellä.

Minusta tikli tuo hauskaa vaihtelua peruslintuihin, joita vastaan minulla ei tietenkään ole mitään. Varpunen on oikein sympaattinen, samoin tintit. Vielä jos joskus kuulisin tiklin lauleskentelevan, niin olisin aika pitkällä inhimillisessä kehityksessäni. Pitääköhän mökillä siitä Laulavasta Lintukirjasta tsekata, josko siellä olisi tiklinkin veisuuta, niin voisin tarkemmin kuunnella luonnossa. Onkohan mökillä tiklejä.

Tässä nyt kuitenkin toinen tämän päivän yksilöistä, todisteeksi:


No sitten oli rusakkohavaintoja. En minä niitä avaralta pellolta olisi muuten erottanut - hyvä on suojaväri heillä - mutta kun eräs koiraeläin oli täpinöissään. Ensin minä luulin toivoin, että hän haluaa ottaa minuun kontaktia. Mutta minä olinkin vain siinä rusakkopellon ja koiran välissä. Kyllä hän minun kättäni kohteliaasti nuuhkaisi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan lepertelyjäni vaan vei emäntäänsä kovaa vauhtia kohti paisteja.

Hauskaa oli seurata, ei luulisi että luikku vinttikoira - tai joku sellainen - saisi ihan normaalin kokoisen ihmisnaisen niin pulaan. Oli voimakas tyttökoira hän, ja oikein meni etutassu vaanimisasentoon ja kaikkea. Pellolle hajaantuneet rusakot palasivat porukkaan, hakivatko sitten turvaa toisistaan vai huomasivatko lopulta koko episodia siellä reunamaojassa, jossa me koiran kanssa jäniseläimiä tiirailtiin.

Minä ajattelin, että olipa hyvä että lähdin kävelylle. Juuri tällaiset pienet ohimenevät hetket ovat minusta ihania. Jos minä odottaisin elämältä aina spektaakkelia tai suuria tunteita, saisin odottaa aika pitkään. Tai jos minä juoksisin hikilenkkiä kieli vyön alla, en huomaisi mitään muuta kuin oman pulssini. On kuulkaa juuri hyvä näin.


Mietin, että teen ehkä mökille pienen työlistan. En siis sellaista työleirityölistaa, vaan tavallaan mukavien tekemisten muistilistan, ettei mene taas vaan haahuiluksi. Sinne miellyttävien hommien joukkoon voi ujuttaa muutaman asiallisenkin työn, esim. ikkunanpesua. Mutta enimmäkseen listani voisi näyttää muun muassa tältä:

- Rautiassa käynti. Sieltä maaleja ja ohjeita.
- Ulko-ovien siniseksi maalaus.
- Huussinkin oven rapsuttelu ja ilmeen kohennus.
- Sisäovien ja joidenkin pintojen valkoiseksi maalausta (jos ulkona sataa).
- Klapitöitä (max. tunti kerrallaan, ettei tunnu työltä).
- Vanhan pottumaan kääntö ja mahdollisia viljelyksiä sinne.
- Yrttien istutusta.
- Lukuisia tarkistuskierroksia puutarhassa.
- Ruusujen hoitoa.
- Sisätilojen organisointia (jos sataa).
- Perikunnan kirjalaatikoiden penkomista kesälukemiston kokoamiseksi.
- Sumun valokuvausta, aamuin illoin.
- Soutelua.
- Raparperimehun tai -hillon tekoa, jos on jo raparperia.
- Japanialaisen Puutarhan raivausta ja polkuaskartelua.
- Pörriäishotellin luona päivystämistä.
- Saunakamarin kesäsiivous.
- Jne...

Osa hommista saattaa kyllä jäädä heinäkuulle, mutta ei se mitään. Minä kerron sitten viikon päästä, mitä nyt tulevalla muutaman päivän mökkilomapätkällä sain aikaiseksi. Vai menikö patsasteluksi.


Ei kun olihan minulla - niin kuin joka ikinen kesä - suunnitelmissa myös alkaa käydä lenkillä mökkitontin ulkopuolella. Jospa tänä vuonna sen tekisinkin ja laajentaisin reviiriä oikein. Pari kesää sitten kävi niin, että tässä kohtaa vuotta heitin lenkkarit Helmikaaraan, että ovat mukana maalla juoksenteluintoani silmällä pitäen.

Loppukesästä huomasin, että lenkkarit olivat takapaksissa edelleen koskemattomina. Homeessa. Ihan oikeasti ne olivat homeessa. Sittemmin minä olen desinfioinut ne auringon paahteessa ulkona - home lähti - ja ihan taas ovat käytössä. Muun muassa tänäänkin. Hyvin toimivat, joskus sata vuotta sitten Seinäjoen jostain urheilukaupan alesta ostetut Salomonin erittäin kevyet maastolenkkeilykengät. 

Tykkään niistä kovasti, vaikkeivät ne ehkä kauneudella päätä huimaa saati pärjää himojuoksijoiden nykyaikaisille neonväritossuille. Minusta ne ovat kyllä aika rumia, jälkimmäiset. Pitääkö niihin tunkea kirkkaita sesonkivärejä sen vuoksi, että kaikki näkevät että tässä kipittelee sporttinen ihminen. Näkeehän sen jo vauhdistakin, ei sitä erikseen tarvitse alleviivata.


Kävelin lopuksi tänään vielä perinteisesti siirtolapuutarhamökkialueen kautta, ja olipa sielläkin muuten jo puutarhat loistossaan. Minä oikein syvään hengitin näkymien äärellä. Oli niin kodikasta, kun jo monessa lipputangossa liehui isännänviiri ja pihoilta kuului puuhastelujen ääniä. Miten se onkin niin oma suloinen maailmansa. Pakko siihenkin on jotain varjopuolia liittyä, mutta niistä minä en välitä tietää, vaan haluan pitää illuusioni, koska siellä kävelyt ovat aina pieniä matkoja.


Ai niin! Minä pidin kuulkaa keskiviikkona pikkuiset juhlat sille kolehtiporukalle, jonka ansiosta sain synttärilahjaksi Neiti Näpsä -soutuveneeni. Pakkohan sitä oli jollain tavalla kiittää. Kutsuin ihmisiä aika lyhyellä varoitusajalla, ja ensin näytti siltä, että minä täällä yksin tötteröhattu päässä puhaltelen surullisesti juhlapilliin ja latkin punkkua miehen katsoessa vierestä.

Oma vika olisi ollut, kun kolme päivää ennen juhlia vasta esitin kutsun.

Mutta sitten tulikin suurin osa veneosallisista! Minä sain olla elementissäni ja somistaa veneretkitunnelmaa ruokapöytään, koska vene on mökillä - pitihän sitä jotenkin fiilikseen päästä:


Alunperin oli haaveissa istua pihalla, mutta koska se oli syksyisen sään vuoksi liian äärimmäistä, niin piti olla sisällä. Minä kannoin olohuoneeseen puutarhapöydän, että olisi keittiön lisäksi edes joku lounge. Meillä nimittäin aina, aina jämähdetään keittiöön notkumaan ystävien kanssa.

Onhan se kodin sydän, mutta joskus on kiva istua muuallakin kuin tiskipöydälle kertyneiden romppeiden äärellä.

Tunnelma oli ihana. Vaikka pikkuisen minua jäi kaivelemaan, ettei mies virittänyt cd-soitinta toimintavalmiuteen. Olisin halunnut täydentää veneretkitunnelmaa soittamalla Vikingarna-yhtyeen levyä, jonka olen aikoinaan saanut isältä. Ehkä myöhemmin. Ehkä Neiti Näpsän -kastetilaisuudessa sitten.


Lisäksi olen ollut lakkiaisissa. Eilen ensimmäinen kummilapseni pääsi ylioppilaaksi. Minä vetistelin jo matkalla juhliin. Melkein hävetti, kun Asematunnelin kukkakaupassa meinasin alkaa itkeä kun maksoin ruusua. Ja kun vastaan tuli varmaan satoja ihmisiä, joilla oli kanssani samantyyppinen päiväagenda - siis kukkapuketeista päätellen - niin  oli jotenkin sellainen merkittävän päivän yhteenkuuluvuuden tunne maailmankaikkeuden kanssa.

Vähemmästäkin sitä liikuttuu.

Sellaisesta tunteesta on oikein hyvä lähteä kesään. On jo nyt paljon muistoja!


2 kommenttia:

  1. Sä olet Saara niin huippu! Kiitos näistä :D Mun lenkkareille saattaisi helposti käydä samoin. Ja entäs noi saappaat juhlapöydällä, loistava idea.

    Oikein hyvää lomaa! Toteuta työlistalta vain kaikki kivoimmat asiat :)

    VastaaPoista
  2. Hyvältä näyttää suunnitelmat. Voisi laittaa itselleen muistilappuja eri puolille, niissä lukisi kaikissa: PYSÄHDY! Ehtisi huomaamaan, mitä ympärillä tapahtuu.

    Minullakin on nyt linnuista enimmäkseen kuulohavaintoja, kun pahuksen puihin kasvoi pahuksen lehdet eikä lintuja saa näkyviin. Ja lintukirjan laulelut ovat melkein pelkästään kevätlauluja. Nyt ne viekkaat otukset laulavatkin kesälauluja, jotka ovat erilaisia, eikä niitä ole missään tiedostoissa. Aion silti nauttia konsertista, vaikka en tunnekaan solisteja.

    Ihanaa lomaa!

    VastaaPoista