Itkupilli comes home

Minulla on vahva teoria siitä, että olen tulossa hulluksi. Kyllä ei normaali ihminen itke kokonaista viimeistä mökkilomapäivää, kuten minä eilen. Nyt tässä kotona (!) sitä muistelen, ja vieläkin on vähän keilapallo rintalastan alla. Aamulla se saunapolulla alkoi, kuten viimekin vuonna. Muut nukkuivat ja minä menin kyykkyyn ja annoin sitten sen leuan alkaa väpättää ja kyynelten tulla. Sitten soitin äitipuolelleni ja Sisustusgurulle. He ymmärtävät, koska heillä on samansuuntainen aamutaipumus haikeuteen. Raskas mielenvika.

Äitipuoli oli jo viikkoa aikaisemmin kertonut kuulleensa kurkien kutsuhuudot omalla mökillään. Niitä sitten eilen puhelimessa kerrattiin ja sitä, miten pahimmillaan mökkiloman päättymisen haikeus saa mieleen aivan kaiken mitä nyt kuolevaisuuteen liittyy. 

Tätä mökkilomaa minä olin odottanut ehkä enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan, ja nyt se on ohi. Vielä on vapaata täällä kaupungissa loppuviikko, eikä minua töihin palaaminen ahdista yhtään kun työystäviä on niin mukava aina nähdä. Mutta sielu on vielä mökillä, ja jotenkin minun on tästä yli päästävä. Hävettää, kun aamulla itkin naapurin isännällekin. Vein yhteistä ruohonleikkuriamme sinne - ja viimeisen (niisk) roskapussin heidän pönttöönsä, ja samalla kävin sanomassa heipat. En pysynyt kasassa ollenkaan, mitähän minusta nyt ajatellaan. 

Onneksi tiesin kertoa, koska tullaan seuraavan kerran. Puolitoista viikkoa siihen. Vaikka lähtiessä tänään vitsailin Apulaiselle, että jos en kestä kotona, voin ottaa huomenna heti paluujunan takaisin maalle loppuviikoksi. Vaan - on se ihan hyvä alkaa laskeutua ihmisten ilmoillekin. Elämää on kaupungissakin, kuten yksi ystävä minulle eilen tekstiviestitti. Moni on joutunut minua nyt lohduttamaan, kiitos siitä.

Vesijohtovesi voi tehdä meikäläiselle välillä hyvääkin. Ja peili. Ja sellaiset vaatteet, joissa ei tarvitse ottaa hyttysiä huomioon. Jos on neljä viikkoa pessyt itsensä järvivedellä (Ihanan pehmeä luonnontilatukka!), ei meikannut kertaakaan eikä purkanut tukkamömmöjä laukusta koko aikana, niin tässä saattaapi hyvin mennäkin pari päivää kun saa jälleen itsensä ihmisen näköiseksi. Jos en vaikka muistakaan enää, miten se tapahtuu?

Vaikkenhan minä arkioloissakaan olen mikään varsinainen tällätty bööna. Luojan kiitos. 

Ei ehkä ole mitään vapauttavampaa kuin laahustaa viikkotolkulla mökkikamppeissa. En tainnut aamuisin edes naamaakaan kastella. Näytin tiluksella lähinnä telaketjufeministiltä koko loman. Taatan flanellipaidat vaan ovat niin hyviä! Muutama ulkopuolinenkin sen näki, esimerkiksi klapikoneenkorjaaja. Hän tuli viivana paikalle viikko sitten, kun soitin että rikoin laitteen. Maalla palvelukin pelaa jotenkin kaupunkia paremmin.

Tästä pitäisi jotenkin ponnistella takaisin somaksi:

Putsasin toissapäivän sateessa jopa räystäät.
Lorisi niin vääriin paikkoihin.

Onneksi Apulainen tuli viikko sitten mökille edustamaan naiskauneutta. Minä en käyttänyt kertaakaan mukaan ottamaani pilkkumekkoa, mutta neitosella oli fiilistelymielessä kauniit asut. Vaikka kyllä hänkin nyt viimeisinä päivinä alkoi näyttää ryötöperäläiseltä villapaidassa ja maalitahraisissa trikoissa. Niin se miljöö vaikuttaa.

Pian hänen jälkeensä saapui Sudeettisavolainen, joka ei suostunut luopumaan shortseistaan pitkien housujen hyväksi. Koska almanakassa lukee kesä. Läimi siinä hyttysiä pohkeistaan iho kananlihalla kylmässä järvituulessa.

Minua ei helteiden puute ole haitannut ollenkaan. Mutta aina vähän kesävieraiden vuoksi olen huolestunut, jos on kurja sää. Aivan ihanaa meillä oli kuitenkin, jos minulta kysytään. Usein saatiin illaksi aurinkokin. Paitsi perjantai-iltana, kun Apulainen ja Sudeetti halusivat pelihetken. Satoi suoraan mökin terassille, jossa meillä oli Alias-kortit levällään. Oltiin ulkona, koska oli kesä. Vähän se naurattikin, ja loppuillasta miesten saunavuorosta kuului ihan lauluakin.

Se on tyytyväisyyden merkki.

Me naiset löträttiin saunassa Apulaisen tekemällä kahvinporokasvonaamiolla. Ja eilen oli viimeinen vihtailta. Sillä parani koko kesän vihoitellut kylkirevähtymäni, näköjään. Jossain hommassa olin jotenkin niksauttanut jo alkukesästä. Ehkä hiusmurtuma tauluroudauksista, olen miettinyt.

Kesävieraat tekevät loman. Niin se on. Miehen kanssa kahdestaankin on ihanaa mökkeillä, tietenkin - mutta sekin muuttuu arkiseksi jos ollaan nokikkain yli viikko. Pari mojovaa riitaakin saatiin aikaiseksi, ja niiden jälkeen oli taas kivaa. Tehtiin yhdessä klapeja ja suunniteltiin. Mutta mökkivieraiden kanssa sitä ikään kuin joutuu pysähtymään kesänvieton äärelle, ja syntyy luontevasti aikaa asioiden ihmettelyyn ja hömppätekemiseen.

Ilman kesävieraita minä miettisin jatkuvasti päivän töitä punkkulasin äärellä. Voisi pahimmillaan unohtua mökkeilyn syvin olemus, eli lepo. Vaikka minulle lepoa tarkoittaa kyllä myös se fyysinen tekeminen. Ryötönperä on kuitenkin toinen koti, johon liittyy monet huolet ja ylläpitotyötkin, niin hyvä etteivät ne olleet tällä(kään) lomalla koko ajan mielessä. 

Nykyisin pelkään, että puita kaatuu myrskyissä. Seison ukkosella terassilla pelkäämässä ja tarkkailen metsänreunan ylikorkeita kuusia ja koivuja. Ja täällä kaupungissa ajattelen niitä aamuöisin varmaan sitten. Väsyttää taas jo ajatuskin, kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Puolimaalaisuuden varjopuoli.

Sudeettisavolaisen kesävieraan vein perinteiselle kävelyretkelle padolle. Löydettiin hieno kivi (tallessa), mustikoita ja sisilisko:

Muisteltiin taas lemmikin englanninkielistä nimeä ja nautittiin yhdet eväsoluet padon reunalla. Otettiin selfieitä ja huvituttiin. Oli kyseessä hetki, josta on tullut siitäkin jo perinne. Sudeetti haahuilee ja minulla on kamera mukana. Yksityiskohtia huomataan ja esitellään toiselle. Voi tulla jokin viisaskin ajatus väliin, mutta harvemmin. 

Ei kaivata kaupunkiin.

Kävelyretken jälkeen tikkakisa. Onneksi muistin, että liiterin horror-huoneessa on tikkataulu. Taisi muuten jäädä tänään ulkoseinään, kun lähdettiin. Harva asia on niin lomahommaa kuin tikkojen viskely. Minulta puuttuu kilpailuvietti, mutta kyllä silti vähän hävetti nollatulokset. Tuli aika monta sivua tilastoja, eli myös monta tovia ilman murheita.

Apulainen leipoi meille sillävälin mansikkakakkua (Se on kyllä aina yhtä palkitsevaa, kun kesävieraat tykkäävät keittiöhommista, kun ne eivät ole minun juttuni. Yhden keiton ja yhden risoton tällä lomalla tein. Ja tiskasin.), eikä ehtinyt ensimmäisille kierroksille mukaan ollenkaan. Mies oli naapurissa shakkiturnauksessa, joten minä ja Sudeetti saatiin treenata tikkailua keskenämme. 

Koska tikkataulu on liiterin ovessa, niin laskutapaan liittyy myös "karmit", "seinät" ja "marginaalit". Itse tauluun osuminen on jo voitto itsessään.

Ruuasta sen verran, että sehän on toki lomallakin yksi päivittäinen rituaali, koska syödäkin pitää. Tänä vuonna mentiin aika järjellisissä mittasuhteissa. Muisteltiin vain niitä ensimmäisten mökkihallintakesieni iltoja, kun aina oli spektaakkeli-dinner. Nyt tajuttiin joka toinen päivä syödä edellispäivän jämiäkin, eli arkisuus oli silläkin tavalla läsnä kesäkodissa. Mutta välillä mies antautui lukuhetkistään myös rakkaan ruokaharrastuksensa pariin, ja saatiin gurmeeta. 

Eilen oli (taas) lättyilta. Oikean kesäkeittiön puutteessa meillä käytetään kaasujutskaa pihalla, ja vaikka olen haaveillut kaikenmaailman paelloista sun muista, niin letuiksihan se yleensä menee. Niiden sisälle voi kätevästi kätkeä eilisen tähteet tai keksiä jotain uutta.

Oma ruokakohokohtani oli viime viikolla, kun syötiin friteerattuna valkosipulieni kukat. Niitä oli yhdeksän, eli kaikki viime syksynä viljelemäni kynnet ovat jo ylväinä metrimittaisina varsina. Melkein teki mieli jo kurkata maan alle, että miltä näyttää. Maltoin mieleni. Lisää pitää laittaa taas ensi vuodeksi!

On tunnustettava, että suurin osa ennen lomaa suunnittelemistani ylläpitotöistä jäi tekemättä taas. Liiterin ovet ja mökin porraskaiteet rapsuttelematta ja kunnostamatta. Luotan, että vielä syyskuukin on kesäinen tämän arktisuuden jälkeen - että jos kuitenkin vielä tänä vuonna. Kasvihuoneen ikkunat fiksaamatta, eikä punamultamaalipurkki ehtinyt kaupasta tontille asti sekään.

Sen sijaan alkoi taas uuden suunnittelu, kun löysin liiteriä siivotessani terassilautojen alle sopivaa puutavaraa. Jos hyvin käy, ihaillaan syysaurinkoa Lasipaviljongin terassilla vielä tällä kaudella. Aihio jäi sinne, ja Pohjois-Suomen ystävä ilmoitti haluavansa tulla jonain viikonloppuna mukaan askartelemaan. 

Onhan se vähän ehkä pöljää alkaa rakentaa yhtään mitään uutta, kun entisetkin paikat ovat rempallaan. Mutta minun filosofiani menee toisaalta myös niin, että sielun pitää antaa levätä juuri siinä hommassa mikä kulloinkin mielekkäältä tuntuu. Itse pakenen niihin polttopuuhommiin, kun en oikein muutakaan kunnolla osaa. Mies tykkää enemmän rakentelusta.

Ranta. Järvi. Minun sielunmaisemani, vaikken siinä itse oikeastaan pullikoikaan kuin keväisin ja syksyisin. Paitsi toissailtana kahlasin hakemaan miehen jumittuneen uistimen. Kesävieraat uivat aina. Vaikka viime kesinä elin- ja oleskelupiirit ovatkin laajentuneet muuallekin pihamaalle, niin järvi on tavallaan kaiken sydän. Sen mielentilaa ja näkymää seurataan jatkuvasti hereilläoloaikana, ja ääreen parkkeerataan. Jos on kaunis ilta, niin saunomiset venyvät. 

Tulee istuttua rannassa ennen, välissä ja jälkeen löylyjen. Viisainta, mitä tässä maailmassa voi itselleen tehdä, sanon minä. 

Joskus palataan rantaan vielä ennen yöuniakin, vaikka on tullut opeteltua myös mökkitelevision katseleminen. Tavallaan olen oppinut pois mökkeilyn suorittamisesta ja sallinut itselleni sekä muille myös sen, että voi seurata telkkarin kesäsarjoja tai katsoa uusintaelokuvia iltaisin. Niin sitä vaan on kehityskelpoinen. Ei koko ajan tarvitse olla luonnossa tunnelmoimassa, vaikka se varsin suotavaa olisikin.

Perjantaiaamuna heräsin kukonpieremän aikaan ja tunsin itseni kohtuuttoman ahdistuneeksi. Kaihoisaksi. Oli alkanut mökkikesän lopun häämötys ja arkihuolet jo painaa mieltä. Aamuöisin sellaiset ajatukset saavat kamalat mittasuhteet. Vaikka tiedän sen itsekin - niin muistin lukemiani artikkeleita siitä, miten metsässä oleminen laskee verenpainetta jo minuuteissa. En edes keittänyt aamukahvia, vaan pistin kurapuvun päälle ja painelin suoraan ryteikköön. Jätin muut hiljaiseen mökkiin nukkumaan. Kissatkin.

Kamera oli mukana tietenkin. 

Vaikka tiesin, että seuraavana päivänä tapaisin tonttinaapurin (tai on meidän välissä kaistale valtion maata, mutta sitä ei lasketa) ja mentäisiin ihmettelemään hänen vielä mökitöntä vanhaa pihapiiriään keskelle metsää - niin rämmin sinnekin jo etukäteiskäynnille yksin. Tuli juureva olo, kun oikein aistin ystävän tontin historiallisen olemuksen. Yksinäinen perenna siellä täällä. Ruusupuskia risukossa. Vanha kiviaita ja romahtanut pikkuhirsirakennus.

Ja hyttysiä. Siihen jäi meikäläisen valokuvaamiset metsässä, kun koko ajan piti olla liikkeessä hyttysten takia. Ainakin sain muuta ajateltavaa, kuin oman napani.

Oli tarkoituksena alkaa harrastaa sitä mustavalkokuvausta metsässä, mutta aamuretkeni keskittyi enemmänkin rämpimiseen ja huitomiseen. Näin toki rakkaimman kukkaseni, eli vanamon. Havaitsin mustikoita ja säikytin pari metsäkanalintua. Tulin rannan kautta kotiin, ja konttailin vesakoiden juurella. Totesin, että pitää alkaa raivata.

Se on hyvää syksyhommaa - puhuttiin sen tulevan mökkinaapurini kanssa lauantaina. Sitten kun kasvukausi alkaa olla ohi ja ininä korvissa loppuu. Niin sitten me taas raivataan. Nyt vielä levätään siitä.

Suunniteltiin valtion metsän läpi menevää lyhtypolkua toistemme tiluksille. Siitä tulee ihana. Sitten joskus.

Nämä isot siirtymät eivät näköjään sovi minulle. Aivan höpöhöpöhommaa kurjistua mahtavan mökkiloman loppuessa. Kissatkin selviävät siitä paremmin. Kumpikaan ei vielä täällä kotona ole pyytänyt ulos - kun eivät kerran pääse. Paitsi joskus valjaissa Heljä. Hänellä tuli tänään paluumatkalla kakkahätä autossa, mutta hyvin siitäkin selvittiin. Olen tyytyväinen omaan eläintenkohtelurauhallisuuteeni, vaikka itse olisin miten hermona. Jotain hyötyä kriisityöntekijän ammatista.

Ai niin. Mökkipaikkakunnan Kunnaneläinlääkäri on uusi idolini. Kun käytin takkukissaa siellä parturissa, niin sain assisteerata ja samalla juoruttiin melkein tunti. Ihana ihminen! Viisas. Hän tykkää eniten metsäpeuroista ja minä hirvistä. Vastustamme turkistarhausta ja suhtaudumme kritiikillä eläinpuistoihin, paitsi kasvatuksellisessa mielessä. On hyvä, että lapset näkevät eläimiä.

Tykätään navettakissoista. Inhotaan omien lemmikkien lopettamista, vaikka olisikin 19-vuotias kissa, kuten hänellä oli ollut. Minä kerroin Kunnaneläinlääkärille, että miten mukava tunne on tarjota omille ikäneitokissoilleni mökkikesä, ja hän puolestaan valaisi minua että hiiret ovat ihan parasta ravintoa kateille. Kunhan vaan annan matolääkityksen sitten viikon päästä täällä kaupungissa.

Jos mökillä näinkin unia työelämästä, niin nyt varmaan tulen uneksimaan Ryötönperästä. Huomenna aamulla saattaa olla kummallista herätä täällä kotona. Niin kamalan nopeasti menivät nämä ihanat viikot. Miksei aika voisi joskus pysähtyäkin, niin kuin se toisaalta aina mökkirannassa tekee. Onneksi!

Minulla on ollut monta fraasia itselohduksi. Vuodenajat ovat kaikille samat. Jokaisen loma loppuu. Elokuu on ihana. Syyskuukin on ihana. Talvella voi polttaa kynttilöitä. Ystävät eivät katoa minnekään. Eikä katoa Ryötönperäkään. Varsinkaan se.

Jos ei ajattele kuolevaisuutta, niin kaikkihan on tosiaan aivan hyvin. Ihana kesä.

Korpikirjastossa

Tämä on nyt kesäloman erillisreportaasi, ja koitan olla rönsyilemättä muista aiheista. Vaikka olisi kaikenlaista kerrottavaa! Palaan mökkiloman loppuraporttiin ehkä vasta kaupungissa. Vielä kaksi kokonaista päivää Ryötönperällä, ja sitten - oi haikeus - kotimatkalle. Muutama kiintoisa kohtaaminen on tosin vielä edessä, joten ei tässä tee mieli murehtia.

Viime kesänä Ryötönperän filmifestivaalin väki minua lukuunottamatta kävi kesäretkellä Korpikirjastossa tuossa puolen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Ihan maakuntaraja siinä ylitetään. Minä jäin silloin kotitontille hengähtämään seurustelusta, ja tulinkin sitten kateelliseksi kun kuulin miten erityinen paikka tämä kirjasto metsän keskellä, järven rannassa on. Siispä syntyi päätös suunnata sinne itsekin nyt tänä kesänä. Kätevästi se toimi myös ohjelmanumerona Sudeettisavolaiselle ja Apulaiselle, kun olivat meillä kesävieraina.

Sitäpaitsi piti palauttaa sieltä viime vuonna miehen lainaama kirja. Osa lainoista unohdettiin mökille lähtiessä Helsinkiin, minkä tunnustin Korpikirjaston isännälle jo sinne soittaessani alkuviikosta. Kysyin samalla, ottavatko lahjoituskirjoja vastaan. Kun sitten paikan päällä kuulin, miten paljon heillä on kirjoja - niin kävihän siinä mielessä, että oliko se sittenkään järkevä tuliainen, se Ikean kassillinen Taatan vanhoja sotakirjoja. Jotenkin ajattelin, että se lajityyppi saattaisi korvessa matkaavia ihmisiä kiinnostaa.

Väärässä ehkä olin siinäkin. Isäntä kertoi, että viihdettä lähtee hyvin kesää viettävien naisten mukaan. Aika hauska ajatus, että rouvat kesäasuissaan hakevat Korpikirjastosta romantiikkaa laiturille.

Oltiin aika erikoinen seurue, ehkä - me neljän poppoo - kun saavuttiin tontille. Ei se mitään, isäntä vaikutti meistä kiinnostuneilta heti. Soitettiin ovikelloa ja ehdittiin siinä tovi ihmetellä persoonallista pihapiiriä. Minä bongasin tietenkin jo parkkipaikalta lampaat, enkä melkein malttanut astua portista sisään kun teki mieli mennä eläimiä lääppimään. Sellainen on ihmisluonto joskus, että haluaa ensisijaisesti kontakteja luontokappaleisiin ja sitten vasta kulttuuriin tahi yhteiskunnalliseen yleishyödyllisyyteen.

Maltoin mieleni, koska olin toiveikas että lähtiessä tarjoutuu tilaisuus moikata eläimiä lähempääkin. Huutelin heille toki tervehdykset, kun kerran määkivät sieltä lampolan kulmata itsekin. Kanatkin ehdin huomata.

Lähti isännän kanssa juttu luistamaan saman tien sille tasolle, etten kamalan paljon tajunnut kysellä Korpikirjaston varsinaisesta synnystä, rakentamisesta ja itse toiminnastakaan. Ei se haittaa, tietoa löytyy kyllä netistä, ja opinhan minä onneksi sen että 12 vuotta on toimintaa ollut ja kohta menee 10 000 kävijän määrä rikki. Sitäpaitsi me saatiin aito kutsu uusintavierailulle, niin voi kuulkaa - minä ehdin vielä moneen kertaan haastatella isäntäväkeä. Toisin sanoen, tämä ei jää tähän.

Parkkeerattiin varsinaisen kirjaston yläkertaan pyöreän pöydän ääreen vaihtamaan ajatuksia. Kävi ilmi, että isäntä on varsinainen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähettiläs, ja uskoo tarinoiden hyvää tekevään voimaan. Toisaalta korosti ihanasti sitä, miten tarinoita tulisi nimenomaan tehdä itse. Oli sitä mieltä, että myös meidän kohtaamisemme saattoi olla alku uudelle.

"Näin niitä tarinoita syntyy."

Minä sain siitä itselleni tuoreen näkökulman elämään, tai ainakaan en ole ehkä vähään aikaan ajatellut asioita tuosta näkökulmasta. Sain lisäpontta siihen, miten tosiaan kannattaa puuhata tehdä kaikenlaista yhdessä toisten ihmisten kanssa, miksei joskus yksinkin - koska tarvitsen myös sitä. Onhan tässä tänäkin kesänä aika monta tarinaa jo tullut kehiteltyä, eikä meidän Ryötönperän filmifestivaali ole niistä suinkaan vähäisimpiä. Tai se kesän alussa järjestämäni taidenäyttely.

Tokihan etenkin mökkifestivaalissa on kyse pienen suuren ystäväpiirin yhteisestä ajanvietosta ja juhlasta, etten minä sillä voi ehkä elvistellä, että olisin mitenkään kamalan paljon yleishyödyllistä hyvää saanut aikaan tai levittänyt. Enkähän minä mikään suuri yhteiskunta-aktiivi olekaan, vähän vellihousu sellaiseen, joten minun tapauksessani pienikin saa riittää. Onneksi saan palkkatöissä tehdä järkevää hyvää.

Aivan kertakaikkisen mielenkiintoista, keskustelut ja miljöö. Huomasin, että koska jälkimmäinen oli sekin varsin pysäyttävää, unohduin välillä miettimään muun muassa sitä, miltä paikka näyttää ja tuntuu myös muina vuodenaikoina. Onko kodikasta syysilloissa pitää tulipesissä valkeaa. Mutta on varmaan aika arktista ja pimeää myös. Iso työ pitää paikkoja lämpiminä ja lumitöissäkin lienee hommaa. Isäntäväki asuu tontilla ympäri vuoden, joten ehkäpä minulle tulee vielä tilaisuus päästä tarkistamaan tilanne myös kaamoksessa.

Jännä, että vaikka sitä on omalla mökillä oppinut jo vuodenkiertoon liittyvät ihanuudet ja tosiaan myös haasteet, niin sitä on taipuvainen aina ajattelemaan, että toisilla on pelkästään romanttista omissa miljöissään. Sama ilmasto ja ylläpitämisen työllistävyys se on tietysti muillakin, eikä Korpikirjasto ole varmaan mikään yksinkertaisin paikka pitää huolella kunnossa. Rakennuksia on useita, ja niiden arkkitehtuuri ja materiaalit sen verran ainutlaatuisia sekä perinteitä kunnioittavia, että ei sitä ihan hutiloimalla taitaisi pystyä pitämään kunnossa.

Ihailen isäntäväen panostusta miljööseen, jossa riittää vielä tekemistä - koska konserttisali on tulossa ja kaikenlaista muutakin vaikutti olevan vireillä. Mahtavaa, että muistetaan myös se, miten silmiin osuvat kokemukset ovat melko suorassa yhteydessä myös mieleen. Korpikirjastossa kävijä saattaa lähtiessään tuntea itsensä sanattomaksi, mutta ei varmasti jää vaille ajatuksia tai mieltä virkistäviä kokemuksia. Tasoja, joilla siinä paikassa liikutaan, on niin monta. Rikastuttavaa.

En lainannut yhtään kirjaa! Kotimatkalla sen oikeastaan vasta ymmärsin. Olin suunnitellut toki suorittavani lainausrituaalin, kun kerran kirjastoon mentiin. Vaikka on tässä omakin torppa täynnä lukemattomia opuksia, ja kesälomalla aloitetut kirjat vielä kesken - niin että ehkä hyvä näin nyt kumminkin. 

Vieraskirjoihin pistin puumerkkini toki. Niitä oli kaksi. Yksi varsinaisessa kirjastossa ja toinen kirjastokahvilassa. 

Vaan ennen kirjastokahvilaan tutustumista tehtiin rantakierros. Ihana lintuisa järvi, ja omia karpaloitakin rannasta saa noukkia. Ajatella! Paitsi jos lampaat ehtivät ensin. Joka yö nousee veden päälle kuulemma usva, ja sellaistahan minä tunnetusti arvostan. Meidän mökkijärvellä sitä ei tapahdu ihan joka yö, mutta onneksi usein. Aloin myös uudelleen tosissani suunnitella linnunpönttöjen opiskelua ja rakentamista - onhan siitä ollut puhetta - sillä Korpikirjastolla niitä on paljon. Jo matkalla sinne, itse asiassa. Eikä niistä olla unohdettu kirjallisia viitteitä, menkää itse toteamaan.

Myös pitkospuupolkuajatuksia tuli siinä kierroksella. Voisin sitäkin tekniikkaa käydä paikan päällä vasiten opiskelemassa, sillä vielä on Ryötönperän polkuaskartelut kesken ihan suunnittelua myöten. Talvi-iltoina voisin sitten piirustella hahmotelmia, jos ja kun en varmaan syksyllä vielä ehdi aloittaa moisia projekteja, kun niin moni aiottu jäi tietenkin tänäkin kesänä niin sanotusti vaiheeseen. Ainahan niin käy, en ole yllättynyt.

Viihtyisän oloiset olivat rannan sisä- ja ulkotilat Korpikirjastolla. Hyvin voisi pitää siellä keskustelupiirejä nuotioiden äärellä. Paitsi etten ole ihan varma, nähtiinkö rannassa yksityistiloja - että voisiko sinne noin vain mennä paneelia pitämään. 

Oli ihanaa, miten vieraanvaraisesti isäntä jaksoi meille kertoa paikasta ja itsestäänkin. Varmaan on saanut kerrata jutut moneen kertaan. Vaikka kyllähän minä sen itsestänkin tiedän, että miten mukava on kertoa tarinoitaan sellaiselle yleisölle, joka niitä ei vielä ole kuullut.

Joka tapauksessa, tuli aika arvostettu olo. Eikä sellainen ole kesäretkikohteissa aina mikään itsestäänselvyys. Meidän ei oletettu ostavan mitään, noin niin kuin esimerkiksi - ja olisiko Korpikirjastolla mitään varsinaisesti myynnissä ollutkaan - paitsi poistokirjoja. Markkinahumun sijasta saatiin ajateltavaa.

Veikkaan, että meistä neljästä jokainen vieläpä keskenään erilaisia ajatuksia. Sudeetti jäi miettimään, että mitähän ohjelmaa käyttävät kirjojen luetteloinnissa, onko ihan vain tilasto-ohjelma vaiko peräti ihan kirjastoja varten laadittu. Apulainen pohti, onko isännällä ajatuksenlukutaitoja. Mies oli kanssani samaa mieltä uusintavierailun mielekkyydestä. Pitää vaan yrittää päästä irti siitä taipumuksesta, että kun tullaan mökille viikonlopuksi niin ei malteta poistua tontilta. Jonain pitkänä viikonloppuna pitää kyllä voida irrottautua Korpikirjasto-retkellekin. Kun minä kirjoitan sen tänne, niin en ehkä ensi vuonna kehtaa tunnustaa sen jääneen.

Kirjakahvilan(kin) tiloissa olisi mainiota järjestää jokin yksityisluonteinen tilaisuus. Vaikka ensi vuonna Ryötönperän filmifestivaalin retkipäivän keskustelu? Tai miksei me voitaisi mennä jo talvella pitämään sinne suunnittelupalaveriakin Festivaalijohtajan ja muun seurueen kanssa. Jätetään hautumaan. 

Sitäpaitsi siellä oli myös pieni sauna! Meillähän on kuitenkin perinteisesti palaveerattu löylyssä, kun siellä syntyy parhaimmat ideat. Pikkusaunan seinät olivat heinäseivästä, aivan mainiota. Seipäitä oli käytetty varmaan tuhansia myös tilan kattoon, ja jos minä joskus vielä yhden lisärakennuksen tälle omalle tontilleni saan, niin saatanpa varastaa Korpikirjaston valaistustekniikan ideoita. Siis muutamien muiden lisäksi.

Melkein menin niin pitkälle, että meinasin kysyä heidän viemäröintisysteeminsäkin. Harmaavesijutut oli kauniisti peitetty, mutta vessavesiasioista ei puhuttu. Onkohan heilläkin umpikaivo niin kuin meillä - mietin. Kun niin lähellä järveä. Kaikenlaista maallista sitä ehtiikin ihminen pohtia myös kirjallisessa miljöössä. Olisinko vielä kuusi vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä kiinnostaa aidosti myös paskakaivoasiat. Niin sitä intressit kehittyvät, kun on tällainen torppari nykyään.

Toisena paikallisoppaana meillä oli isäntäväen jälkikasvu, joka luontevasti kulki mukanamme ja toi todellakin kokeneen lisävalaistuksensa asioihin. Sudeettisavolaiselle tytär oli kahden kesken kertonut, etteivät pässit ole pökkivää sorttia. Paitsi siis jos sattuu pyllistämään niille ja etenkin jos hölmöyksissään kääntää niille selän ja lähtee juoksemaan karkuun. Viisaita lapsia kasvaa luonnon oloissa, kyllähän se tiedetään.

Minulle nuoriso kertoi mm. perheen koirasta. Että hänellä on oma systeeminsä tulla alas jyrkkiä portaita, esimerkiksi. Ja että on eniten perheen äidin koira. Uteliaskin luontokappale on hän - kerran tunki kuonon vesilinnun pönttöön, eikä ole tainnut tehdä sitä uudelleen. Eikä kyllä ole lintukaan palannut samaan paikkaan vielä pesimään. 

Kanojen luona lapsi kertoi, että kahdelta puuttuu vielä nimi. Minä niitä vaihtoehtoja illalla vielä saunassakin mietin. Että kun ovat ruskeita kanoja, niin miten olisi vaikka Rusko ja Rauni? Tai oikeammin ne taisivat olla miehen ehdotuksia. Minä lähdin miettimään vielä vaikeamman kautta, ja keksin että Braun-sukunimisiltähän merkkihenkilöiltä voisi kanoille nimiä lainata. Eva?

Mutta ei kai kukaan halua antaa munivaiselleen Hitlerin heilan nimeä. Olikohan se Eva kiva. Pitää selvittää se siihen mennessä kun jonain päivänä minäkin saan pari kesäkanaa Ryötönperälle.

Eikä ollut se retken aloituksen parkkipaikkahaaveiluni turhaa. Pääsin myös lampaiden luokse lopuksi. Kyllä tuntui kaikella olevan tarkoituksensa, kun en olekaan vielä tänä kesänä paljonkaan kotieläimiä saanut kohdata. Korpikirjaston lampailla oli lähipäivinä edessä parturi. Minä heti tietenkin aloin kertoa, kuinka käytin takkukissani täällä maalla kunnaneläinlääkärillä samalla asialla.

Tuli sellainen yhteenkuuluvainen olo, kun saatoin puhua yhteiskunnallisten asioiden lisäksi myös näistä eläintenhoidollisista asioista. Mitenkähän minä enää sopeudunkaan takaisin kaupunkiin cityihmisten pariin. Kyllä se varmaan sitten jostain lihasmuistista taas tulee. Vaikka minä eilen sanoinkin ystävälle puhelimessa, että olen välillä kokenut olevani jo aika valmiskin palaamaan kaupunkikotiin, niin nyt tätä kirjoittaessani taisin tullakin taas toisiin ajatuksiin.

Mikä ei yllätä. Aina ovat nämä viimeiset pitkän mökkikauden päivät vähän sellaista vuoristorataa tunteiden kanssa. Pitäisi vissiin toimia enemmän ja analysoida vähemmän. Suunnata mietteet itsensä ulkopuolelle, ja onneksi sitä nyt tapahtui ainakin Korpikirjastolla.

Ai niin. Se viisas tyttölapsi laski kanat ja ilmoitti että yksi puuttuu. "Toivottavasti on munimassa." hän mainitsi. Ihaillen kuuntelin ja jäin maistelemaan sitäkin kommenttia. Minulla kun oli heti tullut mieleen, että on kettu käynyt tai kukon paimennus jotenkin falskannut ja yksi dooriksista päässyt karkuteille. 

Munimassa hän oli. Saimme kotiin viemisiksi tuoreet kananmunat. Niistä yksi oli vielä ihan lämmin. Villapaidan hupussa ne saapuivat turvallisesti mökkikeittiöön, ja ne keitettiin illallisen oheksi. Maistui hyvältä ja ruokapöydässä siinä samalla vielä päivän retkeä muisteltiin. 

Niin, näin niitä tarinoita tehdään. Kiitos.

PS. Korpikirjastolla on toki vieraillut muitakin blogin kirjoittajia. Yksi heistä täältä paikallinen Sulo. Ja tosiaan löydätte netistä muualtakin lisää tietoa. Mutta ennen kaikkea, kannattaa matkustaa paikan päälle itse!

Kesän käännekohta. (Festivaaliraportti)

Festivaalin uusin hankinta. Se myös toimii.
Kuvattu valomerkin jälkeen.

Kesän yksi suurimmista käännekohdista on ohi. Eli Ryötönperän filmifestivaali on nyt sitten tältä vuodelta juhlittu. Oikeastaan tapahtuma päättyi jo keskiviikkona klo 12, mutta ehdin kirjoittaa vasta nyt. Vähän on tilalla haikeutta, syyskuun vilakat aamutkin ovat jo ehtineet käydä mielessä. Mutta toisaalta tuntuu hyvältä käynnistellä tässä loman toista puolikasta, kun on saanut kohdata kymmenkunta ystävää hysteerisen hauskoissa merkeissä. Ja vaikka heitä tontilta hyvästellessäni nousi poikkeuksetta pala kurkkuun, niin lämmin tietoisuus siitä, että me kaikki ollaan olemassa sitten myös kaupunkielämässä - niin sehän lohduttaa. Ja tuo sellaista mukavaa mieltä, jos arkeen paluu sattuu pyörähtämään ajatuksissa.

Minä olen joka vuosi yhtä otettu siitä, että ihmiset jaksavat matkustaa tänne Ryötönperälle. Ei sitä varten varmaan välttämättä tarvitsisi filmifestivaalia järjestää, mutta herranjestas, kyllä se kannattaa! Ja enhän minä tapahtumaa todellakaan yksin organisoinut. Tarjosin puitteet. Se on Pääsponsorin tehtävä. Lisäksi tänä vuonna henkilökuntaan kuului Festivaalijohtaja, Chef, Catering-henkilö, Maintenance, Compost-Interpretation, Olutsponsori, Järistysmies ja Timber, eli saunapuuvastaava. Sattumalta varsinaisia vieraita oli vähemmän. Hmm. 

Meidän festivaalilla kun pyritään harjoittamaan rotaatiota vieraiden suhteen, niin politiikkana on se, että edellisen vuoden VIP-vieraat voivat halutessaan pyrkiä seuraavan vuoden henkilökuntaan. Se on aika suosittua. Minä kun kuitenkin haluan jollain tavalla rajata tontilla kerrallaan majoittuvan väen määrää, niin voi siis käydä näinkin. Pitääköhän ensi vuonna perustaa shuttle leirintäalueelle.

No mutta, nyt on tilus rauhoittunut, jämäruoat paikalle jääneiden ystävien kanssa syöty, tiskit tiskattu ja mökkialue näyttää taas - niin - aika autiolta. Minulla on mielessä parikin projektia, joihin voisin ryhtyä. Siis klapitöiden lisäksi.

Kyökki näyttää taas minun keittiöltäni. Eli autiolta sekin.

Festivaalivieraiden yksityisyyden suojan vuoksi en jaa juhlasta tilannekuvia. Puhumattakaan liikkuvasta kuvasta. Sellaistakin materiaalia on, nimittäin. Näköjään. Minä soitan yhdellä videolla nokkahuilua. Tai siis "soitan". Pikemminkin pakotettuna yritän tapailla festivaalin tunnussävelmää. Minä olen sen itse valinnut, eikä sitä tulla muuttamaan koskaan. Se soi pihapiiriin levittäyneille vieraille aina merkiksi, kun jokin virallisista ohjelmanumeroista on alkamassa ja tulee kerääntyä Kino Ryöttöön tahi johonkin muuhun tilaan. 

Koomisia ovat ne kokoontumisien hetket. Aina joku on jossain pissalla, kalassa tai kasvimaalla. Saunastakin saattaa löytyä festivaali-ihminen yhtäkkiä. Eikä ikinä voi olla ihan varma, että joko kaikki ovat paikalla ja esitykset voivat alkaa. Onneksi tänä vuonna tiedettiin, että pääluku oli 13, joten laskemalla sitten läsnäolijat tästä pienestä käytännön pulmasta aina selvittiin.

Niin, mutta siis sitä minä en valinnut - sitä nokkahuilujuttua. Se onkin oikeastaan ainoa asia, johon en omalla tontillani ilmeisesti saa vaikuttaa. Melkein traumaattista, mutta kyllä minä kai kestän. Ainoa festivaalinumero, jolle on määritelty täysin tinkimätön kellonaika (16.45-17.15 - se kesti ensimmäisenä vuotena tunnin, joka on liikaa huppelimielessä) on nimittäin Jaloviinaklubi. Tänä vuonna ahtauduttiin viettämään sitä Lasipaviljonkiin. Pelkästään se tiivis tunnelma ja kököttäminen sai aikaan naurua. Eikö kaiva isäntä hihastaan taas kouluaikaisen nokkahuiluni (Miten olikaan sen löytänyt kätköstäni.) ja minulta vaadittiin soitantaa. Kerran festivaalissa tulee Pääsponsorinkin itsensä nolata ja vieraitaan viihdyttää.

Muutenhan olisinkin varmaan liian täydellinen. Fasadit täytyy välillä riisua.

Tänä vuonna toisaalta saatiin ensi vuotta silmällä pitäen kilpaileva tähti. Oppilapseni - Järistysmies - nimittäin alkoi Jalluklubin jälkeen harjoitella My Heart Will Go On -biisiä huilulla, ja aika hyvin ne alkutahdit menivät!

Pyrittiin ottamaan kaikki huomioon.

Jalluklubin (Tarjolla on muuten myös Vana Tallinnaa, koska kaikki eivät ole Jaloviinan ystäviä.) lisäksi jo vakiintuneita muita festivaalihetkiä on useita. Niihin kuuluu mm. Avajaispuheet Kulttuuriaitan Matineapatiolla - sitten kun viimeinenkin vieras on saapunut tontille. Tänä vuonna Festivaalijohtajan, Pääsponsorin ja Cateringin tervehdysten lisäksi saatiin kuulla Kerrossiivoojan ja Ensiapuryhmän sanat, sekä erään sukuseuran puhe.

Vähän jännittää, kuinka pitkät avajaiset ensi vuonna tulee, jos puheiden määrä tuota tasoa lisääntyy. Toisaalta oma puheeni oli lyhyempi, koska olin ehtinyt tontille ensi kertaa saapuneille pitää historiikkimonologini jo moneen kertaan. Tutustumismielessä olin varmuuden vuoksi vuodattanut myös lentopelkoasiani sekä tarinat erääseen rock-artistiinkin liittyen. On aina niin palkitsevaa, kun paikalla on ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minusta paljon. Mahtava on ottaa lasi viiniä ja alkaa puhua. Tänä vuonna uudet vieraat olivat vieläpä sellaista hiljaista ja vaatimatonta sorttia, että ihan tosiaan eivät yrittäneet katkaista juttujani tai häipyä muka jonnekin asioille.

Niin käy vakkarimökkivieraiden kanssa aika usein. Ihan ymmärrettävää.

Uutuutena avajaisten jälkeen nostettiin viiri salkoon. Sommartiden-laulun siivittämänä. Minä sen viirin nostin, mutta mies tuli tekemään solmun, jota minä en osaa.

Mies askarteli pyynnöstäni Loungeen lampun.
Ihana.

Tietenkin elokuvanäytöksiä oli - jos joku nyt sattuu ihmettelemään, että missä ne filmit. Tänä vuonna meillä oli muun muassa hyvin opetuksellisia animaatioelokuvia ja muutama taidepläjäys. Artistivieras se osaa vaikka mitä! Oli aika hienoa katsoa hänen teoksiaan festivaalin uudelta valkokankaalta. Taiteellinen johtaja oli sen hankkinut tätä tapahtumaa varten. Kyllä nyt siis täytyy vissiin festivaalia vuosittain järjestää, kun on ihan oma kangas. Kaupungissa juhannuksena Festivaalijohtaja huijasi, että aikoo ostaa itselleen valkokankaan anyway - joten sitä ei enää tarvitse lainailla.

Kun Matkahuolto toimitti paketin tänne, ilmoitti Festivaalijohtaja, ettei viekään sitä ehkä koskaan kotiinsa. Tiesi vallan hyvin, että minä kiusaannun moisesta. No - nythän sitä voisi vaikka syksyllä järjestää perhepiirissä pienen elokuvaillan liiterissä. En taidakaan sotkea sitä sittenkään. Vaikka suunnittelin, miten hienon askarteluverstaan siitä saan nyt kun tuli todella raivattua tilaa festivaalikatsomoa varten.

Voisi olla aika ihanaa katsoa vaikka joku mustavalkoklassikko villapaidassa omassa liiterissä laajakankaalta. Sopisikohan Hehkuviini siihen tilanteeseen. Ehkä.

Pöytäliinoina tänä vuonna olivat äitini performanssiesityksien tuotokset.
Pitäisiköhän ottaa yhteyttä Marimekkoon tai Vallilaan?

Festivaalin saama palaute oli melkein nolostuttavan hyvää! Ne, jotka olivat olleet paikalla edellisinäkin vuosina, sanoivat että - jos mahdollista - tämä oli vieläkin onnistuneempi juhla. Itsekin mietin, että onko se edes mahdollista, mutta on se vissiin. Toisaalta, jokainen vuosi on erilainen vaikka festivaalin teema pysyykin samana. Lisäksi toimintasuunnitelmaan kirjatuista asioista pidetään kiinni, ja itselleni tärkein niistä on yhteisöllisyys. Niin ja kodikkuus. Sillä tavalla, että kaikki viihtyvät ja että jokaisella erilaisella persoonalla olisi hyvä olla.

Onnistuin tänä vuonna ilmeisesti siis hyvin. Mukava tunne.

Myös Catering-vastaava ja Järistysmies olivat tavallista hövelimmällä tuulella, että sillä varmaan oli osuutensa asiaan. Vieraat saivat yllättäen käydä tekemässä voileipiä Päärakennuksen keittiössä, eikä haitannut vaikka osalta oli badget hukassa. 

Perinteeksi on muodostunut myös se, että festivaalilla syntyy muutama mysteeri. Tänä vuonna - tuli vaan badgeista mieleen - niihin liittyi mm. se, että itse taiteellinen johtaja hukkasi omansa. Kaulassa roikkui vain tyhjä nauha. Todettiin, että ehkä joku vieraista oli varastanut itselleen matkamuiston päiväkirjan väliin. Vaikka minä olin kyllä ottanut ihmisten souvenir-taipumuksen huomioon askartelemalla tänäkin vuonna heille festivaalikassit. 

Saattaa se johtajan badge vielä löytyä joltain pissapaikaltakin tai liiteristä.

Toinen mysteeri oli Catering-ryhmäläisen litimärät vaatteet aamulla. Hän yritti alkaa yöunien jälkeen pukeutumishommiin, niin eihän siitä mitään tullut. Kukaan ei tiedä, miten niin oli päässyt käymään, mutta kuivaa karderoobia siinä sitten piti alkaa tilalle etsiä. Siihen mysteeriin ei kyllä pitkäksi ajaksi pysähdytty, minä laitoin koko homman yökasteisen nurmikon piikkiin.

Kulttuuriaittaan sain mahdutettua kaksi petiä.
Niiden vasemmalta puolelta alkaa tauluvarasto.

Koska tämä periaatteessa on puutarhablogi, niin siirrymme festivaalin aikana ja jälkeen tapahtuneisiin piha-asioihin. Olin rekrytoinut tulkiksi ja etenkin Compost-vastaavaksi ystäväni Puutarhaekspertin. Koska vieraat olivat varsin kielitaitoisia ja biojäteämpärikin kunnossa, niin varsinaisia tehtäviä kertyi lopulta aika niukasti (Kiitos tiskaamisesta, muuten!) ja ystävä löytyi jokaisena joutohetkenä lähinnä tosiaan Ryhtimaalta möyrimästä. Hitto, että harmittaa etten ottanut siitä kesantojoutomaasta ennen-kuvaa! 

Nyt maa on kitketty, käännetty ja parannettu ensi vuotta varten. Järkyttävän iso työ oli siinä, enkä minä osallistunut ollenkaan.

Luojan kiitos olin silloin huoltokäynnilläni sentään tyhjentänyt huussin kakkasäiliön. Oltiin sovittu, että yhteisenä projektina festivaalin jälkeen vaihdamme myös sen liriturpeen sieltä säiliön alta. Minä seisoin vieressä saappaat jalassa, kun Puutarhaekspertti teki senkin. Niin on tehokas ihminen, että minä ehdin vasta kokea ajatuksen ja mahdollisen suunnitelman hivenen, niin hän on jo tehnyt koko asian. Erilaiset ovat ihmisten temperamentit, mikä on varsin rikastuttavaa ja ihanaa.

Kun hän siivosi Ryhtimaan, sieltä löytyi myös erinäisiä hyötykasveja. Artisokista osa on sittenkin lähtenyt kasvuun! Ja piparjuurista! Ihan mahtavaa. Lisäksi oli yksi yksilö - ihan uusi kasvi tällä tontilla, jonka kuvasin ja eilen facebookin puutarharyhmässä tunnistutin. Mustajuuri! Montakohan vuotta sitten kokeiltiin sitä miehen kanssa viljellä, ja nyt siellä on yksi hieno ja pitkä kukkavarsi. Minä aion antaa sen kukkia ja tehdä siemeniä - ja sitten vasta viljellä sitä lisää. Koska tällä yksilöllä vaikuttaa olevan Ryötönperälle sopivat geenit.

Ryhtimaa jälkeen ja liriturve matkalla kompostoitumaan ainakin vuodeksi
ennen kuin laitetaan se kasvimaahan.

Lisäksi festivaalin jälkeen vuorokaudeksi tontille jäänyt Timber askarteli meille hellan. Se on ohessa kuvassa alla. Oltiin jo aikoja sitten bongattu netistä tiilistä tehty risujenpolttosysteemi, josta tulee niin kuuma liekki, että sen päällä voipi keittää. No, Ryötöperältä nyt löytyy vain ryötönperäläisiä tiiliä - eikä sellaisia hienoja isoja valkoisia, niin kuin mallissamme - joten lopputulos ei ehkä ole esteettisesti silmiä hivelevä. Mutta niin hyvin se toimii, että ulkonäöllä ei ole mitään väliä.

Niin kuin ei hyvien asioiden kanssa pidä olla muutenkaan. Koska ihanuudet alkavat näyttää myös kauniilta ennen pitkää, sehän me kaikki tiedetään.

Nyt minulla on pihapiirissä risujenpolttohella vol. 1.3. Sitä nimittäin tuunattiin paljon. Onneksi olin ehtinyt tehdä festivaalin tarpeiksi riittävästi saunapuita jo etukäteen, niin Timberilläkin jäi aikaa tähän! Mahtavat olivat letut. Ne täytettiin kaikella, mitä juhlan jälkeen kaapeista löytyi - esimerkiksi sienisössöllä, chili sin carnella ja nyhtöpossulla. Minä santsasin.

No niin. Minä istun nyt yksin tontilla tässä piha-auringossa tekemässä teille tätä raporttia. Loputkin festivaalivieraat ovat hajaantuneet ympäri Suomea. Mänttään, Kajaaniin, Joensuuhun ja Helsinkiin nyt ainakin. Mies on poikavuosien kavereidensa kanssa ilmailutapahtumaretkellä ja minulla on nyt sitten yhtäkkiä omaa laatuaikaa. Mitähän tekisi? Kun tuli eilen siivottuakin. 

Huomasin, että kirjablogeissa on alkamassa naistenviikkolukuviikko. Pitäisiköhän osallistua? En ole vielä tällä lomalla lukenut yhtään. Toissailtana pari riviä, mutta uni tuli. Jos vaikka naistenviikon kunniaksi ottaisin hyllystä agendaksi Orvokki Aution Puimakone bulevardilla -teoksen? Minä joka aamu mökkisängyssä köllötellessäni ja kirjahyllyä katsellessani sen sieltä näen ja lukemista suunnittelen.

Siinä takakannessa lukee, että "Alangon Saara etsii itseään eikä löydä. Hänen kokemuksensa ovat koomisia mutta samalla kovin kipeitä." Kuulostaa tutulta ja sopisi päähenkilön nimenkin vuoksi naistenviikon teemaan. Ja paikallista eteläpohjalaisuuttakin siinä sivutaan. Jos minä sen luen, niin teenkin sitten muuten teille pitkästä aikaa kirjareportaasin. Katsotaan. Voi olla, että savottahommat houkuttelevat enemmän kuitenkin.

Ja lukemisesta puheenollen, minulla on sata blogipäivitystäkin varmaan tsekkaamatta. En malta olla netissä kovin paljon täällä mökillä. Niin ja minullahan olisi toisaalta miehen poikavuosiystävien lahjoina tuomat kolme pikkolopulloa Jari Sillanpää -kuohuviiniä. Voisivat siivittää lukuhetkiäni, ehkä? Koska ei se juoma sovi raa´an työn seuraksi.

Jos alkuloma menikin nurkkia siivotessa ja klapitöissä, niin nyt on käsillä se kuuluisa joutilaisuuden aika. Ihanaa, kun saa tehdä mitä huvittaa ja mieli on hyvä. Mitä muuta voisi mieli ollakaan niin ihanasti onnistuneen festivaalin jälkeen? Taas tulee se sama tunne - ja onneksi tulee, etten unohda - miten onnekas ihminen minä olenkaan, kun on niin paljon läheisiä rakkaita ystäviä. Ollaan ihan perhettä, niin minä koen.

Ja sitten sekin, että olen saanut tutustua pariin uuteen aivan loistavaan ja mielenkiintoiseen ihmiseen! Joista toivottavasti tulee ystäviä heistäkin. Terveisiä vaan Artistivieraan ja Järistysmiehen puolisoille, onneksi muistin kehua teitä livenäkin.

Ei tässä muuta voi kuin kiittää ja kumartaa maailmalle. Kiitos!

Tunti aikaa löylyihin.

Mökkirannassa tässä jännittelen, kehkeytyykö luvattu ukkonen vaiko ei. Sauna lämpiää ja miestä huvittaa melskaamiseni, kun netti pätkii. Tai tietokone kokonansa. On kuulkaa niin monta välilehteä ollut auki lähestyvän Ryötönperän filmifestivaalin takia. Paperihommia. Piti ihan sulkea kaikki ja aloittaa alusta. Nyt tuntuu toimivan, ja kun käänsin selän vieläpä auringolle (täällä mitään ukkosta ole, äsken jyrähti vähän), niin voin jatkaa raportointiani.

Tuskin jaksan pitkään kirjoittaa - katsotaan. Tunti aikaa löylyihin.

No mitäs tänne. Karkukissa on viisastunut ja minun unirytmini alkanut muuttua lomahenkiseksi. Ne liittyvät toisiinsa. Kissoilla on aamulla kello kahdeksan ulkoilu. Minä mieluusti nousen heidät päästämään ulos ja samalla herään itsekin. Tänä aamuna kun kuulin naukunaa, ilmoitin sängyn pohjalta että joo joo, kohta pääsette. Aina vaan mouru jatkui, eikä kukaan tullut edes sänkyyn tassuttelemaan. 

Tajusin äänen kuuluvan sittenkin ulkoa. Siinä missä spa-kissa osaa raapia ovea, niin karkukissa hokasi vasta tänään että isäntäväellä on makkarin ikkuna auki takapihalle. Sen alle jos asettuupi huutelemaan, saattaa saada huomiota. Hän oli unohtunut yöksi ulos, ja tahtoi sisälle. Ihan oli suloinen, kun takkuturkki sateesta märkänä tuli kotiin. Pakko siinä oli minunkin kelliskellä kaverina vielä ainakin tunti tai pari. Ihanaa loma-aamujoutilaisuutta. 

Eilen aamulla havahduin siihen, että linnut ovat vaienneet. Heinäkuun merkki. Ensin luulin, että oltiin nukuttu vahingossa ikkuna kiinni, mutta ei. Auki se oli hyttysverkkoineen tyyneen sadeaamuun, eikä pihamaalta kuulunut pihaustakaan. Oli aavemainen tunnelma. Sitä saa nyt sitten odottaa siivekkäiden huomionhakua ensi vuoteen taas.

Onneksi yksittäiset peipposet sun muut keksivät sentään sopivassa tunnelmassaan lurittaa muutamat biisit. Kyllä olisi tympeää ilman sitä. Tai, no ei nyt ehkä tympeää, mutta kodikkaampaa on kun raakkuvat varikset ja korpit, sirittelevät pikkulinnut. 

Kuten ylläolevista kuvista voitte havaita, meillä on tehty pitkästä aikaa vihtoja. Blogikaverin vinkistä myös sireenistä! Meillä paskakaivosireeni kaipaileekin pientä karsintaa, niin kätevästi hyödytään kaikki kun leikkeet eivät menekään suoraan risukompostiin vaan saunakäyttöön. Pidin löylyssä myös silmäpussikasvonaamioita koivunlehdistä ja sireeniä pistin leukaan.

Sain nimittäin loman aluksi jonkin pöpön ehkä. Vatsa on jo parantunut, ja naaman ihottumakin lehtihauteiden ansiosta. Mikähän minimyyräkuume sitten olikaan - en ole kovin herkkä yleensä yhtään millekään, ja ihmeellisistä oireista ehdinkin jo pikkuisen huolestua. Saattoivathan ne olla jotain työvuoden jälkistressiäkin? Mutta terveiden kirjoissa ollaan taas, eli loma saa jatkua.

Eilen siivosin liiteriä. Kun sinne tulee se Kino Ryöttö. Ja iltaloungekin, jos sattuu satamaan. Tuli aika somaa, vaikka itse sanonkin. Tauolla minulle sattui soittamaan naapurikunnasta eräs vanhempi rouvashenkilö - ehtoopuolella on hän jo - ihan vaan kuulumisia. Todettiin, että samansuuntaista keräilijäkansaa ollaan, hänelläkin torppa turvoksissa tavaraa - vähän niin kuin minulla. 

Minä annoin hänelle "synninpäästön" ja sanoin, että nauti sinä vaan kuule nyt elämästä ja jätä romut sitten muiden huoleksi, kun lähdön aika koittaa. Minä keski-ikäisenä sen sijaan voisin vielä vähän yrittää saada tavaramäärään jotain tolkkua. Oli niin osuva puhelu!

Löysin sen aikana neliapilan.

Mies laminoi sen(kin) itselleen mökkibadgeksi, samalla kun teki festivaalijuttuja. 

Toissailtana sain puolison yllytettyä veneilyhommiin. Oltiin jo ihan iltatoimissa, kun havaitsin, miten nätti yö oli tulossa. Kun oli ennen sitä tuullut aika paljon, niin saapuvan yön tyyneys tuntui ihan luksukselta. Ja olikin. Otettiin eväskori mukaan ja lähdettiin vähän järvelle. Se oli sellainen hetki, josta kaupunkiarjessa aina haaveilee. Kiva, ettei sitä haikaile turhaan ihania asioita!

Ihmeellisen hiljainen on sähköperämoottori. Vaikka minä tykkään kyllä vielä enemmän soutelusta. Ja soudinkin rantaan sitten, vain elvistelläkseni että miten hyvin sen osaan. Tunnen omat kivet, ja niiden kanssa saakin nyt olla tarkkana kun vesi on matalalla. 

Meillä on listalla edelleen se kylille asti veneily. Vähän jännittää, jääkö se taas ensi vuoteen.

Mies meni veneretken jälkeen normaalisti makkariin lukemaan ja nukkumaan, mutta minä en malttanut. Jäin todistamaan järvisumua, ja iPhoto näyttikin minun ottaneen silloin noin 70 kuvaa. Aika monta samanlaista. Aika monessa horisontti vinossa. Ja varsinkin tosi monta epätarkkaa. Mutta kyllä se aina kerran kesässä vähintään pitää tallentaa, rakas yösumukin. 

Asetuin oikein laiturille odottamaan villieläinhavaintoja, mutta väsähdin sitten. Luomakunta on sen verran fiksu, että sen siivekkäät ja majavat nukkuvat enimmäkseen alkuyöstä. Minun pitäisi vissiin jonain aamuna laittaa kello soimaan neljältä ja tulla rantaan kameran kanssa odottamaan.

Kääk - sauna on kohta lämmin ja minä vain löpisen tässä.

Mökkirannassa kukkivat nyt liljat (?), ja on muutenkin harvinaisen kaunista. Oikein huolettaa jo nyt se, että ehkä jo tänä syksynä tulee sähköyhtiö kaivamaan maakaapelijuttuja keskelle niityä. Tuleeko hirveän näköinen joutomaa siitä. Pitää ehkä alkaa suunnitella siihen samaan syssyyn jotain hyödyllistä. 

Sähköjen vetämistä kasvihuoneeseen?

Osan niitystä palastelemiseksi kasvimaakäyttöön? (Kun kerran kaivavat.)

No, mutta se on sitten sen ajan murhe - ja eipä ainakaan tarvitse miettiä myrskykaatumapuiden takia sitten enää. Sähkömies kertoi, että nimenomaan lisääntyneiden myrskyjen vuoksi laittavat kaapelit maan alle. Minä aloin samoin tein murehtia tontin rakennuksia. Että minkähän rakennuksen päälle kaatuu vielä joskus puu. Toivon, että päärakennuksen päälle, koska se on hirttä ja rumin.

Onpa ihanaa olla täällä. En ole vielä ehtinyt kovin paljon hoitaa puutarhaa. Sitä voin tehdä sitten henkisillä tauoilla, kun on kesävieraita. Kaipaa niittohommia tontti, ja pihapiiri kädenjälkeäni. Ruusut kukkivat vasta nyt, ja ovat erityisen somia. Odotan Rosegarden-hetkeä. 

(Seuralainen tuli viereen hötkyilemään, että saunaan pitäisi. "Pitäiskö mennä, ettei jähyy?" Pahoittelen, että tämä raportti jää lyhyeksi.)

Minä neuvoin miestä nyt ottamaan takkahuoneen pöydän alta vanhoja Valittuja Paloja ja keskittymään niihin, jotta saan viimeistelyrauhan tähän vaatimattomaan kirjoitustyöhöni.

Siitä tulikin mieleen, että sain eilen Runoilija-ystävältäni pitkästä aikaa tekstiviestejä! Hän kaipaili minua Tangomarkkinoilla. Kutsuin festivaaleille. Saa nähdä, tuleeko hänestä yllätysvieras. Oli aika kivaa kirjoittaa tekstiviesti pohjanmaan murteella ja kuulla, että murteeni oli soljuvaa. Runoilijalta ilmestyy elokuussa uusi kirja, ja jos hän saapuu tämän loman aikan tänne mökille, voisimme pikkuisen ennakkojuhlia sitäkin.

Koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea tontilla tapahtuu. Pitää nauttia nyt näistä hiljaisista päivistä, että jaksaa sitten sen kaiken seurustelun. Kun autoa ja ihmistä ilmestyy pihapiiriin, sitä tulee asetuttua taas ihan toisiin sfääreihin. Sitä odotellessa.