maanantai 22. helmikuuta 2016

Haavepäiviä tarvitaan

Taidekuva seinäkukkasista.




Olen tässä varmaan pari tuntia unohtanut itseni googlen syövereihin, kun etsin teille haavevisiotani vastaavaa tunnelmakuvaa. En ikinä pääse kirjoittamaan, jos vielä jatkan. Niinpä on nyt tyytyminen siihen, mitä omissa arkistoissa on saatavilla. Onhan netissä kaikenlaista, mutta tavallaan on aika herkullinenkin ajatus, ettei löydä juuri omanlaistaan otosta. Olen originelli.

Kun googlasin aiheella puutarha + lappuhaalarit, niin tuli mainoskuvien lisäksi omia kuviani täältä blogista! Olen vissiin niin monta kertaa kirjoittanut siitä, miten tarttisin ne puutarhanhoitofarkkuhaalarit ollakseni riittävän uskottava ja naisellinen pihalla möyrijä, että ihan on googlekin sen noteerannut. Kuvissani näkyi ihania kevätmaisemia mökiltä, mikä vaan lisäsi ajatusteni kauaksi harhailua.

Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun uusi ystäväni vapaaehtoistoiminnan parista - se valokuvaajakaveri - on keksinyt, että minut(kin) pitää kuvata Lapinlahden mielisairaalan miljöössä. Siis sillä tavalla oikeasti, eikä vaan satunnaisnapsaisuja käytäväretkiltämme. Saan itse vaikuttaa kuvan tunnelmaan. Ensin meinasin, että räpsitään dramaattisia otoksia vankiosaston sellissä, koska siellä mielentilatutkimusosastollahan urani kyseisessä miljöössä lapsena alkoi. Paitsi, ettei isä varmaan minua sinne eristyskoppiin ikinä vienyt, koska sain piirrellä, pelailla ja soittaa melodikaa potilaiden kanssa isän työvuoron aikana.

Sitten keksin, että no jokin haaveksiva hyvässä valossa kuvattu eteerinen kaiho-otoskin voisi olla upea muisto. Sitä miettiessä alkoi oikeastaan ärsyttää. Tai siis kun eilen otin itsestäni Ravintolapäivä-selfien, niin huomasin itsekin miten oli iloisen tyytyväinen ilme. Sellainenhan minä oikeasti siellä nyt jo rakkaaksi tulleen kansalaisaktivismin (olen tosi polleva, kun keksin alkaa käyttää tuota sanaa vapaaehtoistoiminnastani) parissa olen! Siitä pitää saada kuva.


Seinäkukkasilla joku nerokas keksi kaunistaa rumat ruuvinreiät.



Ja kun alkuperäinen suunnitelmani oli päästä Lapinlahden sairaalan puutarhaan ruumillisiin töihin, niin kuva pitää tietenkin lavastaa sitten sinne. Toivottavasti keväällä kaupungin työntekijät antavat meidän vapaaehtoistenkin nyppiä pihalla, eivätkä omi kaikkia ylläpitohommia itselleen. Ainakin syksyllä oli ihanaa, kun kaupungin puutarhuri oli ohjeistamassa ja mukana perinteisissä kukkasipulitalkoissa. Jos en pääse pihahommiin, niin sitten järjestän sinne itselleni ja muille jonkin tunnelmointipisteen. Se jos mikä on joka tapauksessa (ainakin minulle) selvä juttu, että sisäpihalle keväällä on päästävä. Siis muun puistomiljöön lisäksi.

Siinä kuvassa olisi viisto ilta- tai aamuvalo, pitää olla aurinkoinen päivä. Löpsöttäisiköhän toinen lappuhaalarin olkain kotoisasti ja olisikohan tukka takussa - kimallellen kuitenkin. Heh. Ehkä kanniskelen risuja, koska osaan viljelyä ja kukkainhoitoa paremmin savotat. Taustalla voisi olla heppoinen kulunut klaffipöytäryhmä - kaksi tuolia, ja kyllä sinne tavallaan viinipullokin kuuluisi. Hmm. Mitähän siihen sanoisi toiminnanjohtaja - ehkä on tyytyminen vanhanajan mehupulloon. Paitsi jos saan luvan järjestää pienet juhlat. Mielen hyvinvoinnin kunniaksi puutarhajuhlat. Ihan varmaan menee läpi, kyllä meitä sen verran monta samanhenkistä siellä miljöössä pyörii.

Anniskeluahan Lapinlahdessa ei ainakaan vielä ole, mutta siviili-ihmisten tilaisuuksissa ei ole viini kielletty. Eilen virallisessa Ravintola-päivän osuudessa tarjoiltiin kansalaisille kyytipojaksi vain kuplavettä, mutta kyllä minä siellä viimeisessä kattauksessa näin puuhaihmisillä yhden sivistyneen viinipullonkin. Ja sen olivat kyllä ansainneetkin, oikein työmyyrät. Oma panokseni oli kovin vaatimaton koko tapahtumaan nähden. Kävin torstaina imuroimassa katonrajoja ja eilen tiskailin sekä toimin kokin juoksutyttönä. Se oli kivaa.


En minä tietenkään pelkkää Lapinlahden puutarhaa ole ajatellut, vaan kun tässä vielä mössökeleissä ei pääse millekään pihalle hommiin, niin on hyvää aikaa puuhailla Lapparissa. Kotipiha, mökkitilus ja esiviljelykset ovat pyörineet nyt mielessä ainakin viikon, nekin. Viikko sitten maanantaina oli nimittäin jotenkin ankea aamu ja mökille ikävä, vaikka justiinsa olin siellä ollut. Niin eikö iske silmään ja tajuntaan työmatkalla kukkakaupan levittäytyminen kadulle. Oli vielä pimeää ja pilvistäkin, ihan varhaisaamu. Tunsin kesken kaiken olevani vähintäänkin Keski-Euroopassa ja alkoi tietenkin heti tehdä mieli kukkasipulikukkia kotiinkin. 

En ole vielä hankkinut. Säästän sitä iloa hetken. Ehkä huomenna.

Kyllä on kätevää, kun on nykyään se älypuhelin niin saa otettua kuvan heti kun jotain kivaa näkee. Ja sitten voi esitellä sitä kaikille sosiaalisessa mediassa:


Onkohan minulla siinä kuvassa hellehattu. Paitsi, että sitten ei näe ilmeitä jos on lieri silmillä. Ehkä se hattu sijoitetaan huolettomasti klaffituolin kulmalle. Alkaakohan minua nyt vähän kyllästyttää se asetelmallisuus - juuri niitä kuviahan on maailma pullollaan. Pitää ehkä sittenkin keksiä jotain vähän omaperäisempää. Tuli kyllä mieleen sellainen vaihtoehtoinen kurapukukuvakin. Minulla on jossain jopa sadehattu - voisin näyttää hieman kalastajalta. Siinä yhdistyisi kiinnostukseni meriromantiikkaan ja puutarhaan kertaheitolla.

Jos rakentelisinkin sateisessa päivässä vanhoista katiskoista pihakoristeita. Olisi mössösään sijasta hyvää hipiälle -ilma. Ruskea kevätvaihe. Tuuleton sumuinen tihkusadepäivä. Ihan hiljainen. Lukuunottamatta mustarastaan laulua. Voisin kuvassa ehkä juuri sillä hetkellä kuunnella sitä ja hörppäistä viiniä. Öljylamppu palaisi hissukseen kauempana ja työvälineeni olisivat pitkin pihaa romanttisesti levällään. Taas meni vähän asetelmalliseksi, no ei se mitään. Suljetun osaston sisäpiha-aita - olisikohan se jo purettu, vai erottaisiko se minut vielä merimaisemasta. Sellainenhan nimittäin sairaalan takapihalta näkyy. Kansalaiset käyvät rantakallioilla tunnelmoimassa, ja sinne me suunnitellaan juhannusta.

Paitsi jos olen itse mökillä, niin en minä sitten ehdi joka paikkaan lipunnostoon.

Ai niin. Kun etsin niitä lappuhaalarikuvia netistä - on muuten aika mielenkiintoista, että meille naisille myydään oikein erikseen sellaisia kukallisia, tuli vähän vastareaktio ja tykkäänkin taas Taatan flanellipaidoista - niin löysin elokuvan, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Puutarhaelokuvan! Ei ole vielä Netflixissä. Olisikohan jollain lainata minulle se DVD:nä. Tekee heti mieli katsoa. Jo pelkkä nimikin - A Little Chaos - viehättää! 

Vähän niin kuin minun elämäni. Aina pientä sekasortoa.


Näette itsekin, että minä en ole tässä vaan kuva on lainattu netistä. Ilman lupaa.

Elokuva kertoo Versailles´n puutarhasta ja siinä on romantiikkaakin varmaan. Enempää minä en halua tietääkään. Nyt olisi juuri sopiva vuodenaika nojatuolimatkailulle, haaveksimisenhan minä olenkin jo aloittanut.

Kyllä minä niitä katiskakoristeita voisin askarrella mökilläkin sitten kevätlomalla. Liiterin ylisiltä ne olisikin hyvä saada pois. Vielä en ole havainnut, että pöhkölinnut tunkisivat itsensä niihin sielläkin, mutta silloin yhteen aikaan kun katiskat olivat isoäitini jäljiltä vielä rannassa, sain pelastaa pariinkin otteeseen siivekkäitä katiskojen sisältä. Jos tarvitsisi pyydystää lintuja - kamala ajatus - niin katiskalla onnistuisi.

Voi että. Olen nyt ihan pihahommatunnelmissa, ja ulkona odottaa oikeastaan vain lumiauran jättämät sohjokokkarelapioinnit. Onhan sekin hyvää hyötyliikuntaa, voisinkin tässä istuskelun jälkeen mennä hetkeksi pihalle. Koska siellä laulaa myös kaverini mustarastas. Ihan meinaa sydän särkyä ja itku tulla kurkkuun, kun sen lurituksia on niin ihana kuunnella. Jotenkin hänen kevätoptimisminsa on tarttuvaa ja jos on kunnolla vaatetta päällä, voi kuvitella että olisi jo enemminkin huhtikuu. Siis jos laittaa silmät kiinni eikä kukaan kahistele narisuttamassa sohjolunta korvan juuressa.

Näen tuolla sen rimpulaklaffiryhmän. Punaisen tai turkoosin. Tai molemmat.




Haaveilemalla voi olla monessa paikassa ja tilanteessa yhtäaikaa. Tänään kun tässä keittiön nojatuolissani röhnötin lasittunein katsein ja siitä yhtäkkiä havahduin, niin ihan niin kuin olisin pitkältä matkalta tullut katselemaan tiskipöytääni. Siellä on nyt karahvit likoamassa soodavedessä - jos vaikka pinttyneet pohjaliat lähtisivät pois. Eilen pesin sillä tekniikalla vesipulloja siellä kansalaisaktivismini parissa.

Sytytin pöydän kulmalle kynttilöitä ja päätin jatkaa lepopäivää. Luin pari sivua dekkaria kun söin juustonäkkäreitä, ja sitten jatkoin tunnelmakuvani etsimistä. Löysin aika kivan mainoskuvan hieman ikääntyneemmästä rouvasta sellaisessa puutarhassa, jonka taustalla näkyi punatiilinen teollisuusmaisema. Illan valo siinä siivilöityi, ja se oli aika lähellä mielikuvaani. Joku brittiläinen hand made -puutarhavaatefirma, en viitsi mainostaa.

Tuumin, että kyllä tässä vielä saa töitä tehdä ja kansalaisena vaikuttaa ennen kuin kunnon kevät tulee. Muutama tyhjä päivä on almanakassa, mutta niille löytyy heti käyttöä jos ei huvita kotona siivota. Meitä on siellä Lapinlahdessa kovasti huvittanut se ilmiö, että sieltä on "vaikea" aina lähteä pois. Minulla se liittyy myös siihen, että en asu ihan vieressä ja kotimatkaan pitää oikeasti lähteä. Mutta tunnelma on yleensä sellainen lupsakka - puhumme kontekstista - että helposti tulee takki päälläkin vielä jämähdettyä höpöttelemään.


Toivottavasti tänä vuonna tulee aikainen ja pitkä kevät! Ei mitään arktisia takatalvia, niiltä meitä puutarhaenkelit suojelkoot. Jäin sittenkin miettimään, että tarvitsenko minä oikeastaan niitä lappuhaalareita. Kun on noita vanhoja farkkuja ja villapaitoja kuitenkin. Enemmän minä tarvitsen pitkävartisia villasukkia. Paitsi etten minä sellaisissa mihinkään kuvaan suostu, kun on niin paksut pohkeet - mutta siis yleiskäyttöön.

Villatakkejakaan ei ole koskaan liikaa. Ehkä laitan kuvaan sellaisen villatakin, jossa on palmikkoneuletta ja taskut. Harmaan. Jos löydän jostain. Joo. Ja boheemin lempihuivini, joka kaulassa en näytä ollenkaan niin pikkuporvarilliselta, jollainen oikeasti olen. Isoksi jääneet farkut lahkeet käärittyinä ja lapio käteen. Mitäs minä nyt meninkin tuolla tavalla hömpöttelemään aurinkohattu- ja lappuhaalarivisioilla, kun en kerran ole ollenkaan sellainen. Tai olen minä ehkä vähän.

Olipas mukava kirjoitella tänään, vaikkei ollut mitään asiaa. Tällaisia päiviä tarvitaan, ja jotenkin haaveksittuani tunnen itseni levänneemmäksi kuin olenkaan. Viikonlopun yövuorojen väsymyksen kun upotti Ravintolapäivä-höösäykseen, puolikuntoisuuden kun lopullisesti karkotti punaviiniin ja nukkumiseen - niin nyt yhtäkkiä tekee tosiaan mieli mennä hetkeksi lumilapion varteen.

Ja sitten minä etsin jonkin välimerellisen puutarhaelokuvan netistä ja katson sen. Nukun toivottavasti hyvät unet ja huomenna uusin silmin töihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti