maanantai 26. helmikuuta 2018

Pääasia että raksuttaa taas.

Tuntuupa lähes mahdottoman hienolta, että ylihuomisen jälkeen saa kääntää seinäkalenterin sivun jo maaliskuulle. Alkaa helpottaa. Ensin tuntui että talvi menee tosi joutuisasti, mutta nyt taas alkaa olla se pitkästynyt tunnelma - että mateleeko sittenkin. Olin jo etukäteen päättänyt että helmikuu tulee olemaan taukokuukausi mökkeilyssä, mikä näillä pakkasilla tuntuu tavallaan ihan viisaaltakin. Ei tule lämmityspiikkejä sinne, saa torppa uinua talviunta.

Se on yhtä aikaa kodikas ja haikea ajatus. Syksyllä mökin jättäminen hämärään tuntuu aina vähän liiankin vaikealta, mutta näin kevättä kohti kun mennään - lähtemisessä on ihan mukavia toivonkipinöitäkin edessä olevasta valoisasta ajasta. Eikä pieni lämpöaaltokaan tänä vuonna olisi pahitteeksi. Ensi viikolla käynnistyy taas se vaihe kun ramppaan Ryötönperän ja Helsingin väliä ahkerasti, on edessä sopivia pitkiä vapaita siihen tarkoitukseen ja talvilomakin tulossa.

On ihan klassikko jo se, että näinä kaupungissa vietettävinä vapaapäivinä tuskastun ja aika tuntuu pitkältä. Minusta saattaa tulla tosi lapsellinen jos keksin, että on tylsää. Tekemisen puutteestahan se ei ole kiinni, heh. Tänään minun piti siivota ainakin naulakko ja imuroida, mutta tulinkin tähän tietokoneelle välttelemään asiallisia hommia. Aina on hyvä selitys se, että miksi nyt pitäisi vapaapäivä käyttää huushollaukseen kun voin siirtää kotityöt vaikka ylihuomiseen kun odottelen lähtöä yövuoroon. Mielestäni aivan käyttökelpoinen logiikka! Kyllä sitä ihminen saa omalla ajallaan harrastaa, jos kerran harrastuksia on!



Harrastuksista laulujen kirjoittamisen opettelu on edennyt jälleen. Tilasin Laululyriikan käsikirjan - Heikki Salon opus sekin - ja oli kyllä pitkä viikko sitä odotellessa. Maalla lauluntekijäystävällä sellainen oli ollut jo tovin, mutta todettiin että molemmat tarvitsevat oman. Sellaisia ne manuaalit ovat. Tarpeellisia, jos ei vielä osaa. Kirjoitin viikko sitten ensimmäiset ehkä yhdeltä istumalta ehjät biisinsanat, kun otin oikein harjoitustyön kannalta ja kiinnitin huomiota muutamiin muotoseikkoihin.

Oppikirja tuli kaksi viikkoa sitten postilaatikkoon sellaisella hetkellä, että en voinut siitä heti alkaa nauttia. Odottelin lähtöä eläinlääkäriin. Olin tehnyt ison itkuisen ratkaisun ja päättänyt viedä Tumppi-kissan sille viimeiselle piikille. Oikeasti niitä onkin muistaakseni kolme, mutta minä lähdin pois ensimmäisen jälkeen kun kissa oli jo niin kanttuvei, ettei ymmärtänyt mitään. Hirvittävän surullista. Pysyin eläinlääkärissä aikuisena, enkä järjestänyt Tumpin kiusaksi mitään ylimääräistä lääppimisdraamaa. Hoidin sen puolen sitten kotona ihan huolella. Miten paljon voikin itkettää yhden vanhan kissan ikävöiminen ja suru. Ei meinannut tulla loppua millään, mutta olen minä jo viikon pysynyt kasassa.

Tänään soittivat, että tuhkauurna on nyt noudettavissa. Olen vitsaillut, että mistä senkään tietää mitä sinne pahvilaatikkoon on kauhottu - rahastavat vaan ja väittävät omaisille, että oma lemmikki on nyt justiinsa siinä. No - vaikka aina onkin rahasta tiukkaa, niin olin minä valmis siitä maksamaan että saan vielä rituaalin mökillä siellä ison kuusen juurella, jossa on lemmikkien hautausmaa ja muualle haudattujen (heh) muistolehto. Siellä on mm. ystävän edesmenneen koiran risa tennispallokin muistoksi siitä kun sain sitäkin eläintä lainata.

Nyt minulla on siis enää yksi 20-vuotias kissa, ja sanoinkin eläinlääkäriin että saatetaan joutua tulemaan pian uudelleen samalle asialle. Heljä nauttii ystävä- ja perhepiirissäni valtavaa kunnioitusta nyt kun jäi vielä pikkusiskonkin menehtymisen jälkeen aika hyväkuntoisena huusholliin pörräämään. Eilen ja tänään on ollut taas kolotuspäiviä, ja mummo vaan nukkuu - mutta välillä on pirteitäkin hetkiä. Nyt kun olen kasvanut ihmisenä lopettamalla yhden kissan, niin tiedän selviäväni myös toisesta kerrasta. Mutta se nyt siitä.

Valon määrän lisääntyminen on saanut minut vähän innostumaan taas kaikenlaisesta. Talvihorros alkaa hellittää, vaikka joskus se vielä aamuyön pimeinä tunteina meinaa kuristaa. Mutta sitten kun aurinko nousee - nyt jo ihmisten aikaan - niin alkaa tulla mahdollisuuksia mieleen. Esimerkiksi kamera. Sehän on reissannut koko ajan edestakaisin laukussa mökkimatkoillakin, mutta en ole juurikaan kuvannut. On tullut semmoinen olo, että eiköhän nää talvimaisemat jo ole nähty.

Mitään sinänsä uutta ei ollut näissäkään valokuvissa, joita viime lauantaiaamuna räpsin. Mutta siinä hetkessä oli kuitenkin mukava heräämisen meininki. Koska olin viikon kärvistellyt varhaisaamuvuoroissa enkä nähnyt aamuvaloa kuin ikkunasta, niin olin päättänyt hyödyntää lauantain ja tallentaa sekä mieleen että muistikortille talvisen auringonnousun. Jälkimmäiselle se oli kyllä aika vaikeaa, kun kohmetutti koko ajan ja olin pikkuisen liian ajoissa liikkeellä, eli seitsemältä. Patsastelin hämärässä siirtolapuutarhassa ja huvitti, kun tunsin olevani yksin koko maailmassa. Ihan nukkui kaikki ympärillä eikä ketään missään.

Tarkentaminen ei sujunut laisinkaan, eikä silläkään ollut lopulta merkitystä - vaan ilahduin itsekseni siitä, että olin liikkeellä. Olen kyllä jutellut, että voisin elvyttää valokuvaintoiluani taas vähitellen keksimällä vaikka joitakin uusia näkökulmia tai kohteita. Nyt niitä ei vielä ole tullut mieleen, eikä tarvitsekaan. Pääasia että raksuttaa taas.

Olin lähikaupassa jo kahdeksan jälkeen, ja tuttua myyjätärtä hieman huvitti kun minulla oli naama kohmeessa ja puhuminen sellaista kuin olisin syönyt juuri vähän liian nopeasti paljon jäätelöä. En tiedä, mistä olin saanut päähäni että haluan paistaa kotona lettuja, mutta aineksia olin yhtäkkiä ostamassa. Käytän tuonkaltaisista inspiraatioista nimitystä "toiminnan tarmo". Sitä minulla oli, ja koko pitkä päivä vielä edessä kulutettavana. Niinpä olin ilmeisesti järkeillyt, että koska en ole ikinä onnistunut lättyjen paistamisessa, niin on aika kokeilla uudelleen ilman suorituspaineita.

Pitää ehkä ihan huolestua, jos keittiöhommat alkavat kiinnostaa - että kuinka paljon tässä olenkaan ihmisenä muuttumassa. Toisaalta suunta ei ole ihan huono ja tuleepahan ainakin tehtyä jotain sen sijaan, että istuisin tympeänä mössöttämässä juustovoileipiä. Paitsi että ne saavat minut kyllä enimmäkseen hyvälle tuulelle. Jos siis on hyvää leipää ja juustoa kaapissa.

Annoin lettutaikinan turvota oikeaoppisesti ja seurasin jännittyneenä sivusta sen kehitystä. Tuntui, että maailmani oli sopivan pieni sillä hetkellä. Sellaista tekemistä ihminen voi kaivata työviikon päätteksi ja suurien linjojen ajattelun tilalle. Muistin että meillä on sellainen rimpula kevytversio pikkulettupaistinpannusta ja päätin kokeilla sitä. Isojen räiskäleiden kääntäminen tuntui tässä vaiheessa harrastustani aika haastavalta ajatukselta. Säätelin keittolevyn lämpötilaa miedommaksi, kun meinasi alkaa tulla aika paljon käryä ja vähän mustavalkoisia lettuja liian nopeasti. Oli pakko laittaa liesituuletin häiritsemään idylliäni ja peittämään lauantaiaamun radio-ohjelmat.

Niitä minä kuuntelen lievittääkseni mökkikaihoa, koska radio kuuluu nimenomaan sinne mutta voi sitä kotonakin yrittää päästä tunnelmaan.


Meillä vieraisilla yökylässä ollut ystävä ja miesväki heräilivät sopivasti lettujen haisuun. Ensimmäiseksi minulta tiedusteltiin, että onko tulossa porukkaa kylään vai miksi lettuja paistelen. Tunsin itseni vallan kodin hengettäreksi, kun sain todeta että ihan tässä muuten vaan kun teki mieli kokeilla. Lopputulos hipoi nimittäin täydellisyyttä. Minun mittakaavassani. 

Ja koska sain mustavalkolettujen lisäksi aikaiseksi myös niitä kauniita yksilöitä, jaottelin ne hetisyötäviin ja myöhempiin. Jälkimmäiset halusin dokumentoida - turhamaisuuttani tietenkin. Eipä silti, siinä saattoi tulla vastaus valokuvaharrastuksen näkökulmien puutteeseen. Ruokakuvat! Ovathan ne jo joskus aiemminkin käyneet mielessä. Ihan ääneen pohdin, että jos aloittaisinkin sellaisen harrastuksen. Toisaalta, en pidä sosiaalisessa mediassa pyöriviä annoskuvia kovinkaan mielenkiintoisina. Siitä kehitin lisähaastetta, että jos - jos - alkaisin harrastaa ruokakuvia, niin näkökulma pitäisi olla ja sellaiseksi riittää minimissään se, että näyttää nätiltä ja minun näköiseltäni.

Alkoi siis armoton lavastus, heh. Siinä missä aamupalalettuja ronkittiin suoraan tiskipöydältä eilisten astioiden keskeltä, niin minä somistin pöydänkulmalle asetelmaa, jonka siis aioin valokuvata. Oikeastihan tuokin viikunahillo on hankittu jouluksi juustoja varten, mutta koska se näyttää sievän maalaisromanttiselta, niin päätyi kuvaan. Paremmilta letut maistuivat Pirkka-vadelmahillon kanssa.

Vaalipäivän kaakaodrinkeistä oli jäänyt jääkaappiin painekaasukermavaahtoa, jota silloin laiskuuksissamme ostettiin äänestyskävelyllä. Siitä sai tursotettua lisäelementtiä kuviin. Aika äkkiä lässähtää sen kauniit kiemurat. Lopulta lettujen päällä oli sellaista hillokermavelliä. Minä söin ne, koska ei se makua haitannut.

Vaikka tietoisesti harjoittelin hieman hämäriä kuvia ("ranskalaista maalaisromantiikkaa") järjestelmäkameralla, otin tottakai myös kännykkäkuvia, joilla elvistelin ystäville whatsappissa. Sain kommenttia, että on aika rokokoota noi astiat. No tietenkin! Ei kai räiskäleet näytä miltään naarmuisilla valkoisilla lautasilla, ja sitäpaitsi olen vanhanaikaisuuden ystävä.

Ilahduin lettuonnistumisesta niin, että taas tuli mieleen sekin että miten hauskaa voisi olla mökillä lavastaa ulos ruoanlaittopiste ja videokuvata siinä askaroimista. Minun piti kyllä tänä keväänä ja kesänä keskittyä puutarhanhoitoon, kun se viime vuonna vähän jäi. Että riittääkö taas kaikkeen aika. Toki, jos aamuvirkkuuteni jatkuu tällä mallilla, niin vapaapäivien vuorokausissa on aika paljon aikaa. Jääpi nähtäväksi. Olen sentään esiviljellyt vähän tomaattia huvikseni sekä yhden itäneen porkkanan. Laitoin sen multaan niin, että naatti jäi pinnalle ja katson mitä tapahtuu.

Nyt minä katson sillä silmällä viikonlopusta jäänyttä lirua punaviiniä. Meinasin nauttia sen jo tässä kirjoittelun ohessa, mutta tulikin ruokakuvavisio. Ei mikään omaperäinen, mutta koska jääkaapissa on nokare homejuustoa ja leipälaatikossakin jotain, niin voisin vielä ennen iltaan laskeutumista kokeilla ottaa välipalavalokuvan, ja tarvitsen siihen juurikin tuon puoli lasillista punkkua. Jos harjoittelisin sekä maalaisromanttista ilmaisua että modernia pohjoismaalaista pelkistämistä? Ottaisin niin kuin haasteen ja dokumentoisin juustokikkaretta eilaisilla alustoilla.

Pohjoismaalaiseen versioon välipalakuvasta voisi laittaa juomalasiin vaikka raikasta kurkkuviipaileilla koristeltua kuplavettä, eikös sellainen ole trendikästä. Niin että ranskalaisversion kuvaan siis ensin. Että saan sitten sen lavastuslasillisen nauttia ennen kuin väljähtyy.

Jos tämä talvivapaapäivien hömpötys saa jatkoa, niin voitte olla varmoja että palaan kertomaan siitä aika piankin. Mukavaa talvenselän taittumista myös teille, kaverit!

Lettuja tosiaan myös vallan hopealautasella! Hauskaa oli!